Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Olin herännyt keskellä yötä turvattoman tunteen vallatessa minut. Tunne oli aito, sillä Corona oli kadonnut. Olin seurannut veljeni hajujälkeä eteenpäin. Askel askeleelta sydämeni oli hakannut entistä kovempaa. Jäljet veivät kohti Kuolonklaanin rajaa. Corona oli ylittänyt kuoleman täytteisen klaanin reviirimerkit. Mieleni teki juosta kauas pois, mutten voinut jättää veljeäni tänne yksin. Niinpä varovaisin askelin olin hiipinyt kollin perään. Jäljet johtivat suuren lammen luokse. Viimein näin tutun kastanjanruskean turkin valtavan lammen rannalla. Päästin ilmoille helpottuneen huokauksen ja loikin lähemmäksi.
”Mitä sinä täällä teet?” huoli paistoi äänestäni ja sai veljeni säpsähtämään. Kolli käännähti suuntaani ensin varuillaan, mutta tunnistaessaan minut hän rentoutui.
”Te nukuitte niin sikeästi, että ajattelin tulla tutkimaan tätä reviiriä”, Corona sanoi pahoitteleva katse kasvoillaan.
”Sinun olisi pitänyt herättää minut. Olin hurjan huolissani!” kuiskasin niin hiljaa kuin saatoin, ”tässä paikassa on jotakin, joka saa karvani nousemaan pystyyn. Minusta tuntuu, että täällä on jotakin todella pielessä.” Käännyin ympäri ja tarkkailin ympäristöämme. Yö oli tyyni, vain hento tuulenvire havisutti lähellä olevia puita ja pensaita. Kaislikko keinui tasaisesti, mutta hitaasti puolelta toiselle. Taivaalla loisti kirkkaita tähtiä, ja kuuli oli lähes täysi.
”Anteeksi”, Corona kuiskasi ja astui vierelleni.
”Meidän täytyy lähteä täältä”, totesin ja olin jo lähdössä poispäin, kun Corona pudottautui matalaksi. Vaistomaisesti myös minä painauduin maata vasten ja katsoin ihmetellen veljeäni. Kollin häntä heilui puolelta toiselle, ja hän kohotti takamustaan hiukan. Olin jo kysymässä mitä veljeni teki, mutta huomasin sen pian itsekin. Muutaman ketunmitan päässä istui pitkäkorvainen jänis. Miten se ei ollut huomannut meitä? Eläin oli keskittynyt aivan omiin puuhiinsa, eikä se huomannut meitä. Olin sanomassa jotain estääkseni Coronan hyökkäyksen, mutta sitä ennen veljeni ponkaisi itsensä vauhtiin. Kastanjanruskea kolli oli jo hetken kuluttua jäniksen kurkussa. Corona onnistui tappamaan jäniksen hetken räpiköinnin päätteeksi. Ei, ei ja ei! Kuolonklaanilaiset olivat vähällä raadella meidät hengiltä pelkän rajan lähellä olemisen vuoksi. Mitä tästä seuraisi?
”Corona, ei!” ravasin veljeni luokse. Hän katsoi minua hieman hämmentyneesti.
”Emme me voi täällä saalistaa. Tämä on vielä Kuolonklaanin reviiriä. Jätä se jänis siihen ja lähdetään nyt”, nau’uin aivan paniikin vallassa. Corona jo nyökkäsi, mutta sitten hänen katseensa siirtyi minusta taakseni. Käännähdin ympäri ja minäkin jähmetyin paikoilleni. Neljä kissaa seisoivat edessämme. Nopeasti ilman mitään sanoja ne ympäröivät meidät. Vain ketunmitan päässä minusta seisoi hopeinen tabbykuvion omaava naaraskissa. En osannut lukea, mitä hän päänsä sisällä ajatteli. Naaraan ilme ei ollut erityisen vihainen, mutta ei se ystävällinenkään ollut. Ehkä paras sana kuvaamaan sitä, oli viileä.
”Tämä on Kuolonklaanin reviiriä”, kollikissan matala ääni sai minut kääntämään katseeni pois naaraasta. Puhuja oli suuri punaruskea kolli. Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hieman pienempi savunharmaa kissa. Neljäs kissa oli savunharmaan vierellä. Neljäs kissa oli vaaleanharmaa, ja hänen kasvoillaan oli vihainen ilme. Minua pelotti. Minä pelkäsin, että nämä kissat tappaisivat meidät nyt ja heti.
”Anteeksi, me olemme vain ohikulkumatkalla”, Corona yritti päästä pois tilanteesta.
”Valehtelet! Olette varastaneet riistaamme aiemminkin!” vaaleanharmaa kissa ulvaisi raivoissaan. Hän iski kyntensä pehmeään maahan ja heilutti vihaisen oloisesti häntäänsä.
”Emmekä ole! Tämä on ensimmäinen kertamme täällä”, Corona sanoi. Kissan ääni värisi, mutta ei se ollut ihmekään. Minä en saanut edes sanaa suustani.
”Nämä ovat varmasti ne Taivastassun ja Karhutassun mainitsemat erakot. Olen varma, että he ovat varastaneet riistaamme. Viedään heidät leiriin”, punaruskea kolli sanoi. Nielaisin. Leiriinkö? He luulivat meitä joksikin toisiksi kissoiksi. Olisin halunnut sanoa sen, mutta en uskaltanut. Kissat vaikuttivat häijyiltä ja vihaisilta, joten vilkaisin vain Coronaa. Veljeni kasvoilla oli pahoitteleva ilme. Yritin viestiä veljelleni, etten ollut hänelle vihainen. Tabbykuvioinen naaras asettui vierelleni ja paljasteli hampaitaan. Se oli kai merkki lähteä eteenpäin. Kuulin Coronan tulevan perässäni. Naaras oli minua paljon pienempi. Kissan eleet kuitenkin vaikuttivat vanhemman kissan eleiltä. Hän ohjasi minua eteenpäin kovinkin itsevarmasti. Sen sijaan savunharmaa kissa vaikutti hieman epäröivältä. Hän kulki punaruskean kissan vierellä meidän edellämme. Kissa oli kai joukon nuorimmainen. Muiden ikiä en osannut arvella. Pienikokoinen naaraskissa saattoi hyvinkin olla meidän ikäisemme, mutta saattoi hän olla vanhempikin. Kävelimme pienen puron viertä pitkin eteenpäin. Yritin painaa mieleeni mahdollisimman paljon näkemiäni asioita. Kenties pääsisimme pakoon. Saavuimme jonkin ajan kuluttua piikkihernepensaiden luokse. Savunharmaa kissa käveli joukkion edellä pensaista rakennettuun tunneliin. Sitten meni punaruskea kolli.
”Mene”, hopeinen naaras sihahti. Tein työtä käskettyä, sillä en halunnut saada tabbykuvioisen naaraan kynsiä iholleni. Kävelin tunnelin toiseen päähän. Suuri aukio avautui eteemme. Kuulin pauhuavan äänen, ja pian ymmärsin mistä se johtui. Aukiolla oli vesiputous. Vesi virtasi ilmeisesti lammelta tänne. Leiriä ympäröivät joistain paikoin piikkihernetunnelit, mutta myös suuret kalliot. Montaa kissaa en nähnyt. Suuri punaruskea kissa katosi kaatuneen kuusen taakse kohti vesiputousta. Hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras istuutui vierelleni ja tarkkaili minua katseellaan. En uskaltanut liikahtaakaan. Vaikka naaras oli minua pienempi, minä pelkäsin häntä. Kissan itsevarmat eleet saivat minut arvelemaan, että pieni eho ei ollut este tappaa kissaa. Kaiken lisäksi olin todella kokematon lähes kaikessa. Aukiolle ilmestyi muutama kissa. Kissat tulivat kaatuneen kuusen oksien alta. Pian myös punaruskea kissa palasi luoksemme. Hänen vierellään kulki toinen lähes tismalleen samanvärinen kissa. Oliko hän tämän klaanin johtaja? Tämä uusi punaruskea kissa kulki selkä suorassa ja leuka hieman ylhäällä. Hänen askeleensa olivat rennot, mutta eivät mitenkään hallitsemattoman rennot. Koko olemus oli jotenkin kunnioitettava. Toisessa korvassa oli pieni lovi, jonka näki kun kissa lähestyi meitä. Hänen täytyi olla tämän klaanin johtaja.
”Olen Punatähti, Kuolonklaanin päällikkö. Keitä te olette?” kissa esittäytyi kohteliaasti ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeni suuntaan. Corona saisi vastata tämän kollin kysymykseen.
”Minä olen Corona ja tässä on veljeni Merkurius. Me emme ole tehneet mitään väärää”, veljeni yritti vakuutella päällikköä. Punatähdeksi esittäytynyt kissa vilkaisi nopeasti punaruskeaa.
”He saalistivat meidän reviirillämme. Kaaostuho toi jäniksen leiriin”, kolli ilmoitti rauhallisella äänellä Punatähdelle.
”Heidän täytyy olla ne samat erakot, jotka ovat aiemminkin varastaneet meiltä riistaa”, hopeanharmaa naaras naukui viereltäni. Hänen äänensä oli rauhallinen.
”Niin sen täytyy olla”, Punatähti totesi. Olisin halunnut huutaa ja kertoa, että asia ei ollut niin. Me emme olleet koskaan edes käyneet täällä! En kuitenkaan saanut suustani edes puolikasta sanaa. Niinpä tyydyin pysymään hiljaa.
”Jos tunnustamme sen, voimmeko lähteä?” Corona kysyi nopeasti. Mitä hän oikein yritti?
”Emme salli riistamme varastamista milloinkaan. Jos te tunnustatte sen, te myös korvaatte riistan mitä olemme menettäneet. Jos sellainen järjestely ei teille sovi, ette jätä meille hirveästi vaihtoehtoja”, Punatähti viilsi kynsillään ilmaa vihjaillen. Pelko kasvoi yhä vain. Meidänkö pitäisi korvata jonkun toisen kissan varastamat saaliit? Corona vilkaisi minua. Hänen ilmeensä oli jälleen kerran pahoitteleva.
”Hyvä on sitten. Miten meidän pitää korvata saaliinne?” veljeni kysyi varovaisella äänellä. Punatähti vilkaisi vierelleen ilmaantunutta tummanharmaata kissaa. Kissan turkki oli arpien peittämä ja hänen keltaiset silmänsä kiiluivat pimeässä.
”Saalistatte reviirimme ulkopuolelta puolen kuun ajan meille saalista. Tulette joka aurinkohuipun hetken aikaan reviirimme rajalle, josta partio tuo teidät ja saaliit leiriin. Lisäksi raportoitte minulle kaikesta mahdollisesta, joka voi tulevaisuudessa olla uhka Kuolonklaanille. Puolen kuun kuluttua riistavarkautenne on kuitattu ja ette ole meille enää velkaa. Elättekö te kaksistaan?” Punatähti esitti vielä yhden kysymyksen. Corona vilkaisi minua, ja vastasin pienellä nyökkäyksellä. Tiesin kollin ymmärtävän sen.
”Meitä on kolme”, kastanjanruskea kissa sanoi. Punatähti nyökkäsi.
”Selvä, eli tuotte meille vähintään neljä saalista. Tapaamme huomenna aurinkohuipun aikaan. Jos en näe teitä silloin, takaan että etsimme teidät ja elämästänne tulee huomattavasti vaikeampaa”, punaruskea kissa naukui nyt hieman uhkaavalla äänensävyllä.
”Näemme silloin”, sain sanotuksi. Coronakin nyökkäsi.
”Illanjatkoja. Surmakynsi, tule käymään pesässäni”, Punatähti sanoi ja lähti kävelemään poispäin luotamme. Surmakynsi oli tuttu nimi. Karhutassu ja Taivastassu olivat puhuneet hänestä. Vain yksi kissa lähti seuraamaan Kuolonklaanin päällikköä. Se oli tummanharmaa naaraskissa, jonka paksulla turkilla oli arpia.
”Tuhkajuova ja Pimentovarjo, saattaisitteko uudet ystävämme pois reviiriltämme”, tummanharmaa naaraskissa naukui ennen kuin katosi näköpiiristämme.
//Corona? Sori jos tästä tuli sekava tai joku meni eri tavalla ku suunniteltiin :d
// 1201 sanaa
