Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Kun olimme saaneet syötyä, yllämme oli yhä hieman kiusallinen hiljaisuus. Vilkuilimme Coronan kanssa vuorotellen toisiamme ja Dakotaksi esittäytynyttä naaraskissaa.
”Asutteko te täällä lähellä?” Dakota rikkoi hiljaisuuden ja katsoi meitä kysyvästi. Vilkaisin veljeäni kysyvästi. Corona nyökkäsi minulle pienesti, joten käänsin katseeni Dakotaan ja vastasin:
”Asumme kaksijalkalassa aivan tässä lähellä. Lähdimme etsimään ruokaa, sillä kaksijaloilta sitä ei näin isoille kissoille enää kamalasti heru.” Harmaanruskea naaras nyökkäsi.
”Missä vanhempanne ovat?” naaras esitti seuraavan kysymyksen ja yritti ilmeisesti tutustua meihin, jotta keskustelu sujuisi paremmin. En halunnut vastata tähän kysymykseen, joten käännyin veljeni puoleen.
”Kuolleet”, kolli vastasi ja käänsi katseensa etukäpäliinsä. Olimme eläneet jo tovin keskenämme. Dakota hiljeni ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
”Otan osaa”, hän sanoi nyt hieman hiljaisemmalla äänellä. Nyökkäsimme yhtä aikaa veljeni kanssa kuitaten osanotot. Olimme jo hyväksyneet asian, vaikka välillä ikävä iskikin hieman kovemmin.
”Vieläkö te aiotte saalistaa jotain? Tuo hiiri tuskin täytti vatsojanne, kun minullekin jäi vielä nälkä”, Dakota kysyi. Minullakin oli vielä nälkä, sillä hiiri kolmeen osaan jaettuna oli ollut melko pieni ateria. Olisi hyvä, jos saisimme ainakin pari saalista vielä. Kenties silloin voisimme saada vatsammekin täyteen.
”Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä ilmeisesti osaat saalistaa?” Corona kysyi. En ollut varma, oliko erakkonaaras huomannut heikot saalistustaitomme. Kenties hän kuvitteli meidän osaavan saalistaa, sillä olimmehan tulleet tänne asti kaksijalkalasta ruuan perässä.
”Osaan kalastaa, mutta maariistan saalistaminen ei ole minulle kovinkaan tuttua puuhaa. Voisitteko te opettaa minua?” harmaanruskea erakko kysyi. Kasvoilleni levisi hieman kiusallinen virne.
”Mahdotonta, sillä emme mekään osaa. Tämä on ensimmäinen kertamme, kun poistuimme kaksijalkalasta yksin”, selitin. Dakota vaikutti mukavalta ja luotettavalta kissalta, mutta en voinut olla täysin varma asiasta. Toivoin kuitenkin, että voisimme ystävystyä ja auttaa toisiamme selviytymään. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella ei vaikuttanut enää yhtä pelottavalta kuin aikaisemmin. Oli ihanaa haistella luonnon hajuja hirviöiden ja kaksijalkojen roskien sijasta. Ilma tuntui kevyemmältä täällä. Dakota naurahti.
”Jos yritetään vain saada jotakin? Lähdetään eri suuntiin ja palataan tähän ennen aurinkohuippua. Tiedän sen verran maariistan saalistamisesta, että saalista täytyy vaania ja päästä tarpeeksi lähelle ennen kuin hyökkää”, naaras selitti. Olin päätellyt asian itse, mutta nyökkäsin.
”Okei, nähdään tässä. Älkää eksykö”, Corona totesi naurahtaen ja lähti kävelemään kauemmaksi. Myös Dakota lähti toiseen suuntaan. Päätin itse lähteä kulkemaan suuntaan, joka johti kauemmaksi kaksijalkalasta. En halunnut lähteä kovin kauas, sillä en tuntenut näitä seutuja. Eksyminen ei olisi mukavaa.
Kuljin eteenpäin rauhallisin askelin ja haistelin ilmaa riistaeläinten varalta. Joku haju tuli eteeni, joten lähdin seuraamaan sitä. Ikäväkseni huomasin kulkevani väärään suuntaan, sillä hajujälki hälveni vain. Vaihdoin siis suuntaa ja kuljin samaa reittiä takaisin päin. Hajujälki alkoi voimistua hiljalleen, joten tiesin meneväni oikeaan suuntaan. Yritin kulkea mahdollisimman hiljaa, jotta eläin ei kuulisi minua. En ollut aivan varma mikä eläin oli kyseessä, mutta hiiri se ei ainakaan ollut.
Olin saanut kiinni hiiren. Olin nähnyt oravan ja jonkun linnun, mutta molemmat olivat päässeet karkuun. Vasta kolmannella kerralla olin onnistunut saamaan ensimmäisen saaliini. Olin tyytyväinen suoritukseeni. Paikalla ei ollut vielä muita. Corona ja Dakota saapuisivat varmasti pian, sillä kohta olisi aurinkohuipun hetki. Olin löytänyt takaisin tapaamispaikalle kulkemalla hajujälkeni perässä. Olin myös tunnistanut täällä kasvavan suuren männyn, josta tunnistin paikan oikeaksi. Lisäksi tässä kohdassa oli sekä minun että veljeni ja uuden tuttavuutemme Dakotan hajujälkiä.
//Dakota tai Corona?
// 511 sanaa
