Merkurius
//Kirjoittaja: Elandra
//Erakko |
Raotin hitaasti unisia silmiäni. Kuuntelin hetken ajan Coronan tasaista hengitystä, kun kolli nukkui aivan kiinni turkissani. Metallin kolahdus sai veljeni säpsähtämään hereille. Kaksijalka oli tullut käymään pesämme lähellä,
todennäköisesti se heitti variksenruokaa astiaan. Käänsin katseeni ruskeaan kolliin, joka räpytteli unisia silmiään. Pesä oli hämärä, mutta uloskäynnistä sisään pääsi vähän valoa. Kylmyys yritti tunkeutua koloon, mutta se toi vain mukavan tasapainon kuumuudelle. Nukuimme aivan lähellä toisiamme, sillä pesä tuntui käyvän meille pian pieneksi. Emme voisi nukkua täällä enää montaakaan kuuta, sillä kasvoimme koko ajan. Kun kuulin kaksijalan lähtevän, kömmin ulos kolosta. Ilma lämpimän pesän ulkopuolella oli huomattavasti kylmempi. Venyttelin kohmeisia lihaksiani ja pyöristin selkääni. Siihen päälle haukottelin vielä makoisasti. Sipaisin kielelläni sekaisin olevia rintakarvojani, mutta en jaksanut jatkaa turkkini pesemistä. Corona asteli ulos kolosta ja venytteli.
”Huomenta”, naukaisin ja hymyilin veljelleni.
”Huomenta”, hän sanoi takaisin ja haukotteli. Tunsin, kuinka tyhjä vatsani murisi. Olin jo tottunut tyhjään vatsaan, mutta nyt se tuntui pahemmalta kuin normaalisti. Tuntui, kuin voimani olisivat loppuneet. Tarvitsimme kipeästi ruokaa.
”Kamala nälkä”, huokaisin turhautuneena. Corona käänsi katseensa surkean oloisena suuntaani. Hän puski kuonollaan lapaani.
”Niin minullakin, mutta kyllä me jotain keksimme”, kolli yritti lohduttaa. Hän oli aivan yhtä nälkäinen kuin minäkin, joten kissa ymmärsi tuskani.
”Lähdemmekö heti ulkopuolelle etsimään ruokaa?” kysyin varovasti. Ajatus kaksijalkalasta poistumisesta kauhistutti minua hieman. Olin elänyt koko ikäni täällä, tunsin lähes jokaisen paikan tästä osasta kaksijalkalaa. Maailma kaksijalkalan ulkopuolella oli täysin tuntematon ja liian suuri minun makuuni.
”Ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa”, Corona totesi. Tiesin, että veljeni oli innoissaan tulevasta seikkailusta. Hän halusi kuitenkin näyttää, että ymmärsi minun pelkoni. Kaikki uusi pelotti aina. En tiennyt yhtään, mitä kaksijalkalan ulkopuolella tulisi tapahtumaan. Nyökkäsin ja lähdin kulkemaan eteenpäin. Corona otti paikan viereltäni ja kosketti hännällään lapaani. Hän olisi minun tukenani mitä ikinä tapahtuisikaan.
Saavutimme kaksijalkalan rajan. Sydämeni tykytti hurjasti, mutta Coronan läsnäolo rauhoitti vähän. Veljeni johdatti meidät pois kaksijalkalasta. Varovaisin askelin etenimme kohti tuntematonta. Aurinko nousi hiljalleen korkeammalle. Sen säteet heijastuivat turkkiini ja lämmittivät eniten tummia laikkujani. Veikkasin, että aurinko lämmitti Coronaa enemmän. Hänen turkkinsa oli ruskea. Lumi jalkojemme alla oli märkää, sillä hiirenkorva eteni kovaa vauhtia. Lumi sulaisi seuraavien kuiden aikana kokonaan pois. Tulisi viherlehti, jolloin olisi lämmintä. En ollut koskaan nähnyt viherlehteä, mutta emo ja isä olivat kertoneet meille siitä.
”Haistatko tuon?” Corona kysyi ja hidasti tahtiaan. Keskityin ilman haistelemiseen. Haju oli tuttu, mutta en saanut päähäni mistä. Lähdin kulkemaan hajujälkeä seuraten eteenpäin. Emo ja isä olivat opettaneet meille hajujäljen seuraamista siltä varalta, että olisimme pentuina eksyneet heistä. Täytyi löytää haju ja lähteä kulkemaan sinnepäin, minne se voimistuu. Kaksijalkalassa hajujen seuraaminen oli vaikeampaa hirviöiden katkun vuoksi, mutta nyt jälki oli selvä.
”Mikä se on?” kuiskasin hiljaa veljelleni ja vilkaisin hänen suuntaansa. Ruskea kolli haisteli ilmaa keskittyneesti ja käveli perässäni seuraten jälkeä.
”Hiiri”, ruskea kolli mutisi. Aivan, niinpä tietenkin! Isä oli joskus saalistanut hiiren ja tuonut sen näytille meille.
Jatkoimme hiiren jälkien seuraamista kaikessa hiljaisuudessa. Tovin kuluttua hajujälki oli vain voimakkaampi, ja huomasin harmaan hiiren erään koivun juurella. Hiiri kaivoi lumen alta jotakin, mutta en nähnyt mitä. Pysähdyin, ja Corona oli vähällä törmätä minuun. Viitoin hännälläni hiiren suuntaan.
”Yritän saada sen kiinni”, kuiskasin niin hiljaa kuin ikinä vain pystyin. Corona nyökkäsi ja painautui maata vasten. Lähdin kaikessa hiljaisuudessa hiipimään kohti hiirtä. Se ei huomannut minua, koska eläin keskittyi oman tekemiseensä. Liikuin niin hitaasti ja hiljaa kuin vain saatoin. Kun välimatkaa oli enää pari ketunmittaa, valmistauduin syöksymään hiiren kimppuun. Tämän lähemmäksi en voisi päästä. Olin juuri ponkaisemassa itseni liikkeelle, kun puun takaa pensaikosta ilmestyi kissa. Kissa loikkasi kohti hiirtä ja sai sen juuri ja juuri kiinni. Säikähdin ja loikkasin taaksepäin. Corona huomasi tapahtuneen ja kiiruhti vierelleni. Tulija oli suurikokoinen harmaanruskea naaras. Päälaelta hännänpäähän saakka kulki tummanharmaa raita. Kun kissa huomasi meidät, hän säpsähti ja loikkasi askeleen taaksepäin. Eloton hiiri jäi makaamaan hankeen. Kissa katsoi meitä säikähtäneenä. Maasto oli pitänyt meidät piilossa kissan katseelta hänen vaaniessaan hiirtä. Kissa oli arviolta meidän ikäisemme, mutta en tiennyt miten kokenut hän oli.
”Kuka olet?” Corona kysyi ja astui askeleen eteenpäin. Veljeni näytti epävarmalta, mutta niin tein minäkin. Toisaalta, ei tuntematon naaraskaan näyttänyt täysin pelottomalta. Ymmärsihän sen, sillä meitä oli kaksi ja hän tuntui olevan aivan yksin.
//Dakota? Corona? Tästä tuli ihan tönkkö xdd ja vaihoin hän-kertojasta minään :d
// 675 sanaa
