Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Tuntematon alue
Heräsin Roihun vierestä. Naaras oli painautunut kiinni minuun. En ihmetellyt sitä, koska täällä ulkona oli hyistä. Ihmettelin kuitenkin miksi oikein olin ulkona mutta sitten realiteetti iski päin naamaa. Isä oli todennäköisesti kuollut ja emo jossain kaksijalkojen kanssa.
Suru velloi sisälläni enkä pystynyt estämään kyyneleitä. Koitin itkeä mahdollisimman hiljaa mutta Roihu heräsi siihen kuitenkin. Naaras katsoi minua heräämisestä väsyinein silmin ja puski lapaani.
“Huomenta”, hän naukui – vastasin nopealla nyökkäyksellä – ja nousi seisomaan.
Katsoin hetken, kun Roihu käveli ulos kadun syvennyksestä ennen kuin nousin ja menin perään. Räpyttelin viimeiset kyyneleet pois siinä seuratessani uutta ystävääni.
“Haluatko lähteä jatkamaan matkaa? Etsimään vanheampiasi siis”, Roihu kysyi ja kääntyi katsomaan minua lapansa yli. Sydämeni lepahti hypäten parin lyönnin yli. Naaraan oranssiin turkkiin osui aamuaurinko tehden siitä liekehtivän punaisen.
“Tuota… joo. Voisimme ehkä palata takaisin päin kohti taloani ja tarkistaa jospa he olisivat palanneet sinne”, ehdotin ja kävelin Roihun kiinni. Hän nyökkäsi mutta näytti samalla hieman haikealta.
“Tiedätkö Mirri, en haluaisi sinusta eroon kuitenkaan ihan vielä. Jos tapaamme vanhempasi voimmehan silti olla ystäviä vaikka olisitkin vielä kotikisu?” toinen naukaisi katsoen minuun hieman surullisen oloisena. Roihun sanat saivat toivon Sipulin ja Pippurin löytämisestä nousemaan korkeammiksi kuin koskaan.
“Tottakai! En koskaan unohda kuinka autoit minua”, sanoin ja pukkasin naarasta lapaan kuonollani. Jos minäkään en itkisi, niin Roihukin saisi luvan olla olematta surullinen. Kyllä me ystävinä pysyisimme naaraan kanssa.
Siinä kävellessämme ja jutellessamme saimme ajan kulumaan niin rattoisasti, että ennen kuin huomasimmekaan oli jo miltei auringonlaskun aika ja olimme perillä. Tulipalo oli jättänyt jälkeensä vain mustia palasia ja joitakin seiniä sekä nahan palasia. Palaneen haju leijaili edelleen kaikkialla eikä vanhempieni hajua erottanut mistään, ei edes vanhaa hajua.
“Olen pahoillani”, Roihu naukui ja katsoi minua, kun kyyhötin vanhan takapihan kohdalla ja pidättelin itkua.
“Ei se mitään. En todella uskonutkaan, että he olisivat täällä”, vastasin ja nousin hitaasti jaloilleni. Minusta tuntui turralta. Ei surulliselta, ei kaihoisalta, ei edes vihaiselta, vain turralta.
“Paras jatkaa matkaa. Haluaisin kuitenkin käydä vielä kerran yhden pihan kohdalla, jos se ei haittaa”, naukaisin ja vilkaisin nopeasti Roihua. Hän nyökkäsi.
Itku kurkussa lähdin johtamaan häntä Leidin pihan luo aitojen päällä kävellen. Emme puhuneet mitään koko lyhyen matkan aikana.
Leidin pihalle päästessäni tiesin, että jokin oli vialla. Leidi ei ollut omalla takapihallaan. Tutkin pihaa katseellani mutta mitään merkkiä vanhasta ystävästä ei löytynyt. Ehkäpä tämä oli sisällä.
“Mirri”, Roihu naukaisi tuijottaen silmät suurina metsän puolelle. Käännyin itsekin katsomaan sinne ja silmiini osui kermanvärinen ruumis.
Loikkasin oitis ruhon luo ja nuuskin sitä joka puolelta. Se oli Leidi. Kuoleman löyhkä ympäröi kuitenkin vanhaa naarasta ja oli selvää, että tämä oli jo kuollut.
“Leidi..?” sopersin silmät vettyen. Roihu oli loikannut viereeni ja painautunut kiinni lapaani.
“Onko hän emosi?” Roihu kysyi hiljaa. Pudistin päätäni pidätellen kyyneliä parhaani mukaan.
“Ei, hän on emoni paras ystävä”, sopersin purskahtaen itkuun. Nyyhkytin lohduttomasti Leidin ruhon ylle kumartuneena. Roihu seisoi hiljaa vieressäni. Hän ei itkenyt mutta hänestäkin oli aistittavissa surua. Minun suruni oli kuitenkin niin suurta, etten pystynyt nyt huomioimaan Roihua sen enempää. Ei tämä voinut olla totta…
“Haluatko haudata hänet?” Roihu kysyi hiljaa ja varovaisesti. Pudistin päätäni.
“Hänen kaksijalkansa löytää hänet ehkä tästä… ja voi sitten haudata hänet… tai mitä nyt kaksijalat tekevätkään kissoille”, sopersin änkyttäen hieman ja astuin askeleen taaksepäin.
“Voidaanko jatkaa? En kestä olla tässä”, pyysin ja katsoin Roihua anovasti. Naaras vastasi nyökkäämällä.
SuperKP-boosti käytössä
