Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Katsoin kauhuissani, kun Roihu tunki ohitseni. Halusin kiljua hänelle ja halusin sättiä häntä, mutta Roihu ei kuitenkaan hyökännyt. Hän paljasti hampaansa, sihahti ja palasi sitten rinnalleni. Tiesinhän minä ettei Roihu ollut tyhmä, mutta pelko sykki silti sisälläni. Ametisti kuitenkin asteli eteenpäin ja katsoi Roihua silmiin.
“Kuulet minusta vielä”, kolli sylki vihaisena ja astui sitten askeleen taaksepäin. Tuuppasin lavallani Roihua lapaan. Hän nyökkäsi ja peräännyimme Roihun kanssa omien pesiemme luokse. Roihu yskähti ja istui viereeni, kun repäisin ison palasen makuupetini nahasta. Tein siitä pallon.
“Käy makuulle, mutta pidä pää ylhäällä”, käskin Roihua. Minun optimistinen olemukseni katosi keskittyneisyyteeni alle. Pistin pehmeähkön nahan palan Roihun kaulalle tulleen haavan päälle.
“Jääkö siitä arpi?” Roihu kysyi, kun painoin vuotavaa haavaa nahanpalalla saadakseni vuodon loppumaan.
“Jää”, vastasin, “Sitä ei todennäköisesti näy, koska karvasi on niin tiheää kaulan kohdalla.”
“Äh, saisi näkyäkin. Arvet näyttävät kokemusta”, Roihu sanoi leikitellen. Huokaisin ja katsoin Roihua silmiin. En nähnyt hänessä mitään suurempia kivun merkkejä, joten ehkä kaikki oli hyvin.
“Meidän pitää kertoa Päivänsäteelle”, sanoin, kun olin painanut haavaa tarpeeksi kauan eikä siitä enää tullut verta.
“Emme me voi”, Roihu vastasi vakavana, “Täällä ei ole yhtään todistajia, jotka voisivat puoltaa kertomustamme. Ei Päivänsäde voi ottaa meitä vakavasti, sillä olemme edelleen valvottuja. Mirri parasta on ettemme sano mitään.”
Kuuntelin Roihua itsekin vakavoituen. Pudistin päätäni.
“Mutta…”
“Me emme voi todistaa sitä mitenkään”, Roihu keskeytti ennen kuin ehdin jatkaa. Nyökkäsin ja purin hammasta. Meidän piti priorisoida oma maineemme Yhteisössä.
***
“Mirri ja Roihu”, Päivänsäde käski portaikon alimmaiselta askelmalta. Vilkaisin ystävääni, joka nyökkäsi. Kävelimme Yhteisön johtajan luokse rinnatusten.
“Tulkaa puheilleni”, naaras sanoi ja lähti hyppimään portaita ylös. Seurasimme kuuliaisesti perästä Roihun kanssa. Ylätasolle päästyämme vilkuilimme ympärillemme. Siellä ei ollut muita. Muistin ensimmäisen kertamme täällä sinä päivänä, kun meidät oli liitetty Yhteisöön.
“Olette ansainneet luottamukseni ettekä ole enää valvottuja”, Päivänsäde naukui kylmänviileästi. Katsahdin Roihuun hymyillen. Roihun ilme oli vakavampi. Hän kuitenkin nyökkäsi.
“Kiitos, Päivänsäde. Tämä on kunnia”, nau’uin iloisesti. Päivänsäde katsahti minuun. Hänen katseensa oli hyytävä, mutta minun optimismini ei järkähtänyt.
“Pidän teitä edelleen silmällä enkä epäröi alentaa teitä takaisin valvotuiksi, jos en koe voivani enää luottaa teihin”, harmaaturkkinen naaras naukui meille ja nyökkäsi sitten kohti portaita, “Pistäkää tohinaksi. Haluatte kuitenkin pysyä mukana tämän päivän hommissa ja ehkä pääsette jopa metsäpartioon.”
Vilkaisin ilonpilke silmissäni Roihua ja käännähdin sitten. Roihu otti taas sokean puoleni ja menimme yhdessä portaat alas.
“Voimme poistua leiristä milloin haluamme”, Roihu sanoi ja katsoi minuun. Hän näytti myös iloiselta. Hymyilin leveämmin ja pukkasin Roihun kylkeä.
“Niin voimme ja voimme parantaa makuupaikkojamme. Minun omani on aika kova”, totesin edelleen hymyillen. Roihu hymähti huvittuneena.
“Se onkin sitten ensimmäinen hommamme”, hän sanoi ja katsoi takaisin minuun. Katsoimme toisiamme silmiin ja vatsassani sekä rinnassani tuntui pirisevän ja poreilevan.
“Mennäänkö?” Roihu kysyi, kun en tehnyt mitään. Heräsin ajatuksistani ja nyökkäsin.
“Todellakin”, sanoin ja tassutin Roihun perään, joka otti jo etumatkaa ja odotti minua ulosmenoreiän kohdalla. Annoin Roihun poistua ensin. Hän loikki alas ja katsoi sitten, kun tulin perästä. Kuja jolle tulimme aina kun lähdimme pesästä oli hämärä varsinkin näin ilta-aikaan. Moskan täyttämä katu oli minulle niin hyvin tuttu.
“Mennään tuonne suuntaan”, ehdotin ja heilautin korviani vasempaan. Roihu nyökkäsi ja otin johdon. Tassutin edeltä ja käännyin kujalta toiselle. Joidenkin käännösten jälkeen meille aukeni leveämpi katu. Katsahdin Roihuun hakien häneltä varmistusta. Roihu nyökkäsi kadun olevan turvallinen. Jatkoimme eteenpäin ja pujahdimme yhteen rakennukseen, jonka reiät olivat tukittu samanlaisin suorin puupitkuloin kuin pesämme reiät. Loikkasimme pienen ulonnuksen kautta sisään rakennukseen. En ainakaan itse ollut ollut siellä ennen. Pimeän laskeuduttua taivaalle rakennusten sisällä oli vaikeampaa nähdä. Olisin kuitenkin voinut melkein vannoa ettei täällä ollut ketään. Koko paikka haisi niin pahalle etteivät edes rotat haluaisi pesiä tänne, jos vaihtoehtoja oli.
“Löytyykö mitään?” kysyin Roihulta, joka oli kaikkien vanhojen kaksijalkojen tavaroiden kimpussa.
“Jotain tälläisiä”, naaras vastasi heittäen eteeni pörröisen pienen nahanpalan. Kääntelin sitä käpälissäni.
“Onko niitä lisää?” kysyin ja tungin Roihun vierelle. Nostelimme pörröisiä nahanpalasia, jotka olivat kaikki erivärisiä, mutta jo harmahtuneita pölystä ja mistä kaikesta muusta.
“Otetaan niin paljon kuin kyytiin mahtuu”, Roihu sanoi ja aloimme kerätä palasia. Osan laitoin suuhuni ja osan leukani alle. Hyppiminen olisi vaikeaa näiden kanssa, mutta selviäisimme kyllä pesälle asti.
***
Pesällä laskimme kaikki löytämämme palaset yhteen kasaan ja aloimme avata niitä, sillä ne olivat jostain syystä kaksin kerroin. Kynsimme ne kaikki auki ja täytimme omat pesämme niillä.
“Näitä jäi jopa yli, yllättävää”, Roihu sanoi ja katsahti minuun.
“Voisin mennä tarjoamaan Ametistille paria sovinnontekona”, ehdotin ja olin jo valikoimassa mitkä palasista veisin, kun Roihu istahti viereeni.
“Sinä et ole sille kollille mitään velkaa”, hän sanoi ja riisti palaset tassuistani, “Annetaan nämä mieluummin jollekulle, joka oikeasti ansaitsee hyvät tekosi.”
“Mutta haluan päästä Ametistin kanssa sopuun”, intin vastaan ja kaappasin yhden palasista takaisin.
“Mirri, hän ei pidä sinusta. Hän on ilkeä kissa. Älä yritä turhaan ja tuhlaa kiltteyttäsi johonkuhun, joka ei sitä arvosta”, Roihu sanoi katsoen minua. Huokaisin ja päästin palaset tassuistani. Ne tippuivat puiselle lattialle.
“Viedään ne vaikka parantajien tarvikkeiden luokse. Kissat voivat sitten hakea niitä sieltä halutessaan”, sanoin ja nostin loput palaset suuhuni. Ne mahtuivat juuri ja juuri. Roihu nyökkäsi ja minä lähdin. Tiputin palaset ja lähdin takaisin Roihun tykö.
***
Heräsin pesältäni ja katsahdin heti Roihuun. Roihu hengitti tasaisesti. Katsoin hänen kaulassaan olevaa haavaa, jonka tämä oli saanut Ametistin hyökkäyksestä. Haava oli parantunut hyvin. Parantamisosaamiseni riitti sen arviointiin – kiitos Leidin. Ametisti oli ylittänyt jonkin rajan hyökkäämällä Roihun kimppuun, mutta halusin silti päästä hänen lähelleen. Olin varma, että Ametistissa oli muutakin kuin pahaa ja mitä enemmän hän teki pahuuksia sitä enemmän kiinnostukseni heräsi. Huokaisin hiljaa ja painoin pääni tassuilleni. En ollut varma voisinko antaa Ametistille anteeksi, mutta yrittäisin kuitenkin. Kaikissa kissoissa oli ihan varmasti paljonkin hyvää. Toisissa sen hyvän esiin kaivaminen vain oli pidempi ja kivuliaampi prosessi. Pitäisin vahtia kunnes Roihu heräisi ja olisi aika päivän ensimmäiselle partiolle, sillä ei minua enää nukuttanut. Päässäni pyöri liikaa ajatuksia. Siirsin taas katseeni Roihuun. Aurinko paistoi sisään pesän rei’istä ja osui suoraan Roihun oranssiin turkkiin luoden sen kimmeltämään kauniisti. Rakastin naarasta ja toivoin, että hän tunsi samoin. Hän oli minun pitkäaikaisin ja tärkein ystäväni ikinä ja toivoin sen pysyvän niin. Roihu oli minulle ihan hurjan tärkeä. Hän oli pelastanut minut kauan sitten syntymäkaksijalkalani kaduilta ja nyt olimme tässä yhdessä. Ties mitä meille olisi käynyt, jos emme olisi liittyneet osaksi Yhteisöä. Olimme molemmat olleet hurjan aliravittuja ja sairaita, mutta nyt olimme saaneet jo voimamme takaisin monin kerroin. Roihunkin turkki oli tavallisen tiheää ja karkeaa eikä harvaa ja tukkoina irti lähtevää. Yhteisö oli todella pelastanut meidät piti Roihu siitä tai ei.
