Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Jatkoimme matkaa Roihun kanssa kohti tuntematonta. Matkustettuamme jonkin aikaa oli jo niin hämärää, että käperryimme nukkumaan yhteen kadun syvennykseen. Minulla ei ollut enää hajuakaan, millä puolella kaksijalkalaa olimme mutta se ei nyt ollut tärkeintä.
Kuita kului – jopa yllättävän nopeasti. Yhtäkkiä lehtikato oli muuttunut viherlehdeksi ja se todellakin näkyi metsässä, jota pidimme nykyään kotinamme. Roihu hölkytti luokseni vanhan kannon luo, jossa olimme nukkuneet viime yöt. Ystäväni kantoi suussaan jänistä. Helpotus valtasi kehoni, sillä olin ollut pitkään syömättä ja nälkäni oli jo aika suuri.
“Hei, kiitos, kun toi ruokaa. Voisin syödä vaikka sinut, niin nälkä minulla on”, huokaisin ja kävin jäniksen kimppuun. Roihu liittyi seuraani ja haukkasi palan jänistä. Hän pureskeli suunsa tyhjäksi ennen kuin puhui.
“Minua et saisi syötyä vaikka yrittäisit”, hän tokaisi ja muuttui sitten mietteliääksi.
“Mitä, jos opettaisin sinulle joitakin taisteluliikkeitä, joita olen oppinut muilta kulkureilta kaksijalkalassa?” hän kysyi. Nyökkäsin innoissani.
“Onpa hyvä idea! Sitten osaamme molemmat puolustaa itseämme”, nau’uin hymyillen ja keskityin taas syömiseen. Roihu nyökkäsi ja jatkoi itsekin syömistä.
Olimme matkanneet vieläkin syvemmälle metsään ja kohdanneet toisen kaksijalkalan. Emme kuitenkaan olleet vielä uskaltaneet astua sisään. Emme tienneet, jos tämä kaksijalkala olikin jonkun suuren kissajoukon reviiriä ja tulisimme tapetuiksi heti, kun astelisimme käpälillämme tuon kaksijalkalan kaduille. Asuimme siis edelleen metsässä ja se ei haitannut minua lainkaan. Pidin metsän rauhasta ja hiljaisuudesta, sekä siitä miten viherlehti näkyi kaikkialla ympärilläni. Ruuan hankkiminen oli ehkä hiukan ongelmallista, sillä olin supisurkea saalistaja mutta onneksi minulla oli Roihu ja hän sentään osasi saalistaa. Olimme myös opetelleet yhdessä taisteluliikkeitä ja tunnuin olevan niissä aika hyvä! Elämä oli aika mallillaan vaikka se olikin radikaalisti erilaista kuin ennen tulipaloa. Toisaalta tämä elämä tuntui enemmän omaltani.
Loikin karkuun juoksevan oravan perään. Onneksi olin nopea, sillä muuten saattaisimme suuremmalla todennäköisyydellä jäädä ilman ruokaa tänä auringonlaskun aikaan. Orava lähti kiipeämään puuhun mutta minä en sellaiseen ryhtynyt. Loikkasin mahdollisimman korkealle puuta päin. Räsähdin suoraan naama edellä puuta päin. Päässäni sirisi hetken ja tunsin kuinka kehoni tömähti maahan ennen kuin kaikki pimeni.
Räpyttelin silmiäni auki mutta kauhistuksekseni toinen niistä ei auennut. Mietin hetken kunnes tajusin, että voisin kokeilla silmääni. Roihua ei näkynyt missään mutta en huolestunut. Kokeilin tassullani silmääni mutta sitä peitti lehti. Työnsin lehden sivuun ja kohtasin tassullani turvonneen silmän, joka oli ilmeisesti niin turvonnut ettei sitä saanut auki. Sydämeni hidasti lyöntejään. En edes ollut huomannut, että se löi kovaa. Henkäisin ja laskin tassuni maahan. Lehti, joka naamallani oli ollut oli varmaankin vaahteran lehti. Olin koittanut opettaa Roihulle yrttejä mutta hän oli tainnut uhotaa kaiken opettamani. Katselin ympärilleni hetken yhdellä silmällä. Havaitsin oranssin turkin liikkuvan aluskasvillisuudessa. Roihu tassutti esiin ja näytti erittäin helpottuneelta.
“Hyvä, että olet hereillä”, hän naukui ja istahti viereeni.
“Haluatko kertoa minulle mitä tapahtui? En muista tarkalleen. Muistan vain törmänneeni puuhun ja sitten kaikki pimeni”, kerroin ja katsoi käpäliäni hieman nolostuneena. Roihu silitti selkääni hännällään.
“Tottakai”, hän sanoi ja ryhtyi kertomaan.
Parin auringonnousun päästä oli selvää, etten näkisi silmälläni enää koskaan. Sain sen kyllä auki mutta en nähnyt sillä muuta kuin valoja, varjoja ja vähän jotakin sumeaa. Vointini oli kyllä muuten ihan hyvä, joten ainoa haaste lieni se, etten osannut toimia yhden silmän varassa. Harjoittelin kyllä ja tein parhaani mutta minusta tuntui kuin olisin ollut taas pentu mutta pentu, jolta olisi otettu yksi silmä pois ja käsketty opettelemaan kaikki mitä tiesi uudelleen. Roihu auttoi parhaansa mutta hänen varaansa oli jäänyt meidän molempien ruokkiminen ja muut tälläiset tehtävät.
Istuskelin kivellä auringon valossa Roihu kylkeeni painautuneena. Hän oli sokealla puolellani, joten jos halusin katsoa häneen minun täytyi kääntää päätäni radikaalisti enkä nähnyt enää oikein muuta. Katselin ympäristöä ja koitin tottua siihen, että toinen silmäni tulisi olemaan sokea loppu elämäni. Roihu oli ensin arastellut minua eikä katsonut sokeaa silmääni mutta pikku hiljaa hänkin oli oppinut. Minusta oli tuntunut pahalta, kun Roihu ei ollut katsonut minuun. En halunnut olla hänen mielestään inhottava tai ruma. Silmäni ympärillä oli jonkun verran pieniä arpia, jotka eivät juuri karvan seasta näkyneet mutta silmäni näytti kammottavalle. Se oli sumea ja siinä oli nähtävissä jonkilaiset arvet. Niin Roihu oli sanonut.
“Tuolla on joku!” huutokuiskasin Roihulle, kun yhtäkkiä huomasin liikettä kaksijalkalan suunnalla. Roihun korvat ja pää pomppasivat pystyyn. Meillä oli suora näköyhteys kaksijalkalaan yhden kadun kautta, joka loppui kuin seinään kun metsä alkoi. Nousin itsekin oitis ylös ja lähdin Roihun kanssa kohti näitä tuntemattomia kissoja – kohti vaaraa. Minua jännitti, mitä näillä kissoilla olisi sanottavana. Vilkaisimme Roihun kanssa toisiamme, kun olimme päässeet aivan vieraiden eteen.
“Hei”, Roihu naukaisi kuuluvalla ja vahvalla äänellään. Hän vaikutti hyvin uhkaavalle vaikka olikin kaikkia edessämme seisovia kissoja pienikokoisempi.
“Keitä te oikein olette?” naukaisin pörhistellen karvojani vähän. En yrittänyt vaikuttaa uhkaalvalta, päinvastoin, minusta tuntui uhatulta näiden isojen kissojen katseiden alla.
//Päivi?
