Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Luontaisesti pidin Roihun selustaa, kun tämä läiski rottia edestään. Käännyin ja nostin yhden rotan hampaisiini heilauttaen sen nopeasti suoraan seinään. Se piti hassun kimeän äänen ja kipitti pois.
Vilkaisin Roihua, joka nosti katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli hätääntynyt ja tällä kertaa minun oli pakko ottaa se tosissaan, koska Roihu ei ikinä katsonut ketään noin ellei oikeasti ollut avun tarpeessa.
Kolme rottaa oli saartanut oranssin naaraan seinään. Olin jättänyt hänen selustansa vain silmänräpäykseksi!
Hyökkäsin yhden rotan kimppuun ja sain samalla kimppuuni toisen. En ehtinyt saamaan kolmatta rottaa, joten oletin sen menneen Roihun kimppuun. En antaisi naaraalle tapahtua mitään.
Taltutin rotat yksi kerrallaan ja sitten vilkaisin Roihuun, jolla oli myös kuollut rotta hampaissaan. Onneksi vastustajia oli ollut vain kolme.
“Juostaan turvaan”, käskin ja annoin Roihun mennä edeltä. Hän hyppäsi kaksijalan pesän seinästä törröttävän ulokkeen kautta katolle. Seurasin perässä. Laku odotti meitä jo ylhäällä.
“Hyvä, nyt täytyy keksiä miten pääsemme täältä takaisin pesälle”, Laku naukui. Nyökkäsin ja vilkaisin Roihuun. Naaras näytti hieman järkyttyneeltä, mutta en nähnyt haavoja missään hänen kehossaan.
“Onko kukaan loukkaantunut?” Roihu kysyi ääni hieman väristen. Hän oli taitava peittämään tunteensa, mutta pitkän yhteisen historiamme ansiosta tunsin hänen tunnetilansa paremmin kuin omani.
Laku pudisteli päätään ja samoin tein minä. Pieniä pintanaarmuja lukuunottamatta olin täysin kunnossa.
“Tulkaa”, sanoin ja heilautin häntääni. Huomaisin pesän takana kiviaidan, jolle pääsisi helposti hyppäämään. Voisimme kulkea sitä pitkin kiireellä niin rotat eivät pystyisi seuraamaan meitä. Kaksikko totteli ja pian hölkkäsimme matkallamme takaisin Kujakissayhteisön pesälle.
***
Heräsin pienen pennun vikinään. Joku vaisto sisässäni sai minut pomppaamaan pystyyn ja ryntäämään juuri sisään tulleen partion luokse.
“Onko teillä pentu mukananne?” tivasin ja Ruutalta käpäliini pienen mustan vielä aivan nuoren pennun. Se oli varmasti syntynyt vain alle neljäsosakuu sitten. Suljin pennun käpälieni suojaan lämmittääkseni sitä ja kysyin partiolta lisää kysymyksiä.
Nostamani meteli herätti ilmeisesti myös Roihun, joka oli tullut vierelleni. Selitin tilanteen ja näytin tälle pentua.
Naaras järkeli sen olevan saman ikäinen Lyran pentujen kanssa, joten kiikutimme sen naaraan pesälle. Kauhean tohinan jälkeen en voinut muuta kuin jäädä ihastelemaan pikkuista. Tunsin siihen outoa vetoa.
“Pentu tarvitsee nimen”, kuiskasin Roihulle, jonka kanssa katselimme Lyran pentuetta ja mustaa pentuani loitommalta.
“Joku löytäneistä varmasti voi nimetä sen”, Roihu sanoi. Hän vaikutti niin välinpitämättömältä, että minulla pisti vihaksi. Lähdin ulos pesästä loikkien romujen päältä alas ja hakeuduin korkealle paikalle turvaan rotilta mietiskelemään. Erityisesti ajatukseni pyörivät pennun ympärillä. Jos sen emo odottikin jossain… Tunsin siihen kuitenkin jonkinlaista yhteyttä. Ehkä voisin toimia sen emona kunnes löytäisimme sen oikean emon.
***
Ajan kuluessa kiinnityin pentuun vain enemmän ja enemmän. Ei tarvinnut kestää kuin pari auringonnousua ja pentu sai jo oman nimensä. Hellä. Se oli sille oikea nimi, päätin itsekseni.
Yhtenä auringonlaskuna, kun Lyran omien pentujen silmät olivat jo auenneet ja he olivat muualla opettelemassa erinäisiä pentujen taitoja makasin yhdessä Hellän kanssa pesän reunalla.
Olin keskittynyt ajatuksiini. Jotenkin pentu oli tehnyt minunkin päästäni rauhaisamman paikan. Vaikka olin edelleen oma energinen itseni muiden kanssa latasin sosiaalistaenergiaani makoilemalla Hellän kanssa.
//Hellä?
