Mirri
//Kirjoittaja: Saaga
//Erakko | Tuntematon alue
“Pippuri!” kiljuin ja säntäsin isän perään. Tuo loikki raollaan olevasta ulosmenoläpyskästä pihalle. Kipitin perään niin kovaa, kun pystyin. Takapiha oli täynnä valkoista höttöä, jota emo oli kutsunut lumeksi. Hän kertoi, että sitä tuli taivaalta, joka lehtikato. Valkoinen lumi oli jännittävää. Pippurin musta turkki – jonka olin itsellenikin perinyt – erottui todella hyvin hangesta. Isä oli pysähtynyt hetkeksi mutta se koitui hänen kohtalokseen, sillä hän ei päässyt enää karkuun, kun nelistin täyttä vauhtia kohti häntä. Loikkasin kiinni kolliin. Tuo lyyhistyi teatraalisesti maahan ja kiljaisi.
“Minä voitin! Minä voitin!” huudahdin iloisena ja loikkasin pois isän päältä.
“Olet jo tosi taitava”, kolli kehräsi ja puski minua. Kehräsin ja tuoksutin isän tuttua ja lämmintä tuoksua.
Pyöriskelin nukkumapaikallani isossa tilassa. Makuusija tuntui liian lämpimälle ja kaikki tunteet olivat vain liikaa. Yritin kuitenkin saada unta. Pohdin jossain kohtaa pitäisikö minun mennä alakerrokseen mutta en kuitenkaan ehtinyt, kun nukahdinkin.
Juoksin metsässä. En ollut kiinni kaksijalassani vaan sain juosta aivan vapaana. Rymistelin halki metsän. Adrenaliini tykytti suonissani ja vapaus tuntui niin ihanalle. Käpäläni rummuttivat maata tasaisesti ja ilo ravisteli kehoani. Hengitykseni alkoi vaikeutua ja yhtäkkiä tunsin putoavani. Ympärilläni oli vain harmaata. Minua pelotti.
Hätkähdin hereille. Tila, jossa olin nukkumassa oli täysin täyttynyt harmaaseen savuun. Panikoin ja nousin ylös. Pelko velloi vatsassani ja sai minut haukkomaan henkeä. Happea riitti juuri ja juuri savun täyttämässä tilassa.
“Emo? Isä?” huusin ja juoksin ympäri tilaa paniikissa. Kaikki ulosmenoläpyskät olivat kiinni. En saanut enää kunnolla happea. Vapisin pelosta. Kuolisinko minä?
“Apua! Apua!” huusin. Yhtäkkiä yksi ulosmenoläpyskä aukesi ja kaksijalat juoksivat ulos nukkumatilastaan. Mitä oli tapahtumassa?
“Ota syliin!” pyysin yhtä kaksijalkaa ja raaputin tämän jalkaa. Kaksijalka nappasi niskanahastani ja aloin potkimaan mutta pian olin jo tiukasti sylissä. Yritin olla hengittämättä savua, kun kaksijalka juoksi ulos talosta. Rimpuilin pois sylistä kauhuissani. Halusin seistä omin käpälin.
“Missä Sipuli?!” huusin paniikissa sydän hakaten niin kovaa, että pelkäsin sen räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Pippuri oli nimittäin päässyt ulos talosta mutta emoa ei näkynyt missään. Oliko Sipuli jäänyt taloon? Eihän? Hän ei voisi! Jotain pahaa ihan varmasti tapahtuisi!
“Pysy sinä tässä minä haen hänet”, isä naukui ja juoksi takaisin taloon, jossa räsähteli. En tajunnut mitä tapahtui ja miksi talossa näkyi punaista ja oranssia sisällä. Pelko raivosi sisälläni mutta pysyin kuuliaisesti odottamassa mutta koitin parhaani nähdä mitä tapahtui. En kuitenkaan onnistunut näkemään mitään. Yhtäkkiä talo rätisi taas ja palasia sen katosta tippui maahan. Säikähdin pahasti ja peruutin ison kollikaksijalan taakse. Yhtäkkiä Sipuli ilmestyy ulostuloläpyskästä mutta niin ilmestyy myös paljon palasia, joita kaikki tuntuvat pelkäävän minä mukaan lukien. Pelästyin niin paljon. Halusin vain pois. Lähdin juoksuun ja koitin päästä suojaan. Kaksijalkojeni huudot saivat minut kuitenkin vilkaisemaan taaksepäin. Ei! Ne ovat hirviön sisällä! Ne lähtevät ilman minua. Suru puski ylleni. Eihän? Joutuisinko eroon vanhemmista? Näin, kun Sipuli, joka rimpuili minun suuntaani nostettiin myös sisään. Ehtisin vielä! Vaihdoin äkkiä suuntaa ja juoksin kohti hirviötä.
“Mirri! Mirri!” Sipulin huudot riipaisivat sydäntäni. Minua pelotti. Todella pelotti henkeni edestä. Lähdin vielä juoksemaan kohti hirviötä mutta se murahtaa käyntiin ja lähtee. Eikä! Onko Pippuri ehtinyt mukaan? En ehtinyt ajattelemaan mitään muuta, kun tajusin, että talo lyyhistyi silmieni eteen ja oranssi juttu levisi ympäriinsä. Pelko jyskytti edelleen rinnassani ja kaikkialla kehossani mutta minun olisi nyt paettava. Lähdin juoksuun aivan paniikissa ja pakenen naapurissa asuvan Leidin luo.
“Leidi? Leidi?” nau’uin hädässä. Vastausta ei kuulunut, joten päätin hypätä aidalta alas Leidin takapihalle.
“LEIDI!” kiljaisin ja raavin ulosmenoläpyskää ulkopuolelta. Jospa minut päästettäisiin sisään. Leidin kaksijalka avasi läpyskän ja juoksin sisään hätääntyneenä.
“Leidi?” nau’uin epätoivoisena. Kyyneleet puskivat silmiini, kun näin vanhan ystäväni, joka oli minulle kuin täti tai jokin sellainen. Naaras päätti tulla luokseni ja lohduttaa minua.
“Mirri, onko kaikki hyvin?” Leidi kysyi ja kietoi häntänsä ympärilleni tultuaan vierelleni lohduttamaan. Mietin miten kertoa kaiken hänelle. Nyyhkäisin ja sitten aloitin.
“Meidän kodissa oli sellaista punaista juttua ja paljon paljon harmaata ilmaa! Pippuri jäi sisään ja kaksijalat sekä Sipuli lähtivät pois hirviössä”, kerroin koko tarinan nyyhkien. Leidi näytti hätääntyneeltä, mikä sai minutkin hätäilemään enemmän. Yskäisin ja koitin lopettaa itkemisen.
“Meidän pitää löytää Pippuri”, nau’uin hätäisenä lähdin parilla askeleella kohti ulosmenoläpyskää. Leidi nyökkäsi ja seurasi minua. Menimme pihalle ja hyppäsimme aidalle.
“Voi sentään”, Leidi naukui nähdessään kodin. Odotin hänen vastaustaan kärsimättömänä.
“Tuo on tulta, Mirri. Pippuri on todennäköisesti kuollut, jos hän jäi tuonne”, Leidi naukui ja hyppäsi takaisin alas omalle takapihalleen. Sydämeni tuntui hidastavan lyöntejään ja muuttuvan raskaaksi. Isä? Isä oli kuollut?
“Ei se ole totta. Sinä valehtelet! Lopeta!” inisin ja katsoin Leidiä syyttävästi. Kyyneleet olivat kihonneet silmiini enkä saanut niitä pois sumentamasta näkökenttääni. Vanhempani olivat poissa. Oikeasti poissa.
“Sinä voit jäädä tänne, jos tahdot. Kaksijalkani pitää varmasti myös sinusta huolta kunnes löydät uuden kodin ja kaksijalat huolehtimaan sinusta”, kermanvärinen naaras naukui äänellä, joka oli tarkoitettu huolehtivaksi mutta otin sen enemmänkin käskevänä.
“Ei kiitos. Aion etsiä Sipulin… ja Pippurin”, kuiskaisin isäni nimen niin ettei Leidi kuullut. En halunnut häntä pätemään kuinka Pippuri olisi varmaan jo kuollut tai jotain. Loikkasin alas aidalta metsän puolelle ja rynnistin sinne. En halunnut Leidiä perääni joten vetelin mahdollisimman kauas.
Oli jo myöhä ja olin ehtinyt vaeltaa ympäriinsä vaikka kuinka. En kuitenkaan ollut löytänyt mitään merkkiä vanhemmistani. Hiivin pimeillä kaduilla. Kurkistaessani seuraavan kulman taakse näin vieraan kissan hahmon. Naaraalla oli oranssi turkki ja valkoinen hännänpää, joka tuntui osuvan erityisesti silmiin pimeässä. Kissa istui paikallaan ja oli jotenkin hieman poissa olevan näköinen. Tarkkailin tätä nurkan takaa kunnes yhtäkkiä kirkkaan vihreä katse kääntyi tavaasta minuun.
“Hei. Sinä taidat olla uusi täällä”, kissa sanoi ja nousi. Sähähdin varoittavasti ja painauduin maata vasten paljastaen kynteni. Tuntematon kissa astui hitaasti askeleen taaksepäin.
“Hei, hei. Rauhoitu. En minä tee pahaa”, oranssiturkki naukui. En piilottanut kynsiäni mutta nousin hitaasti takaisin seisomaan ja annoin karvojeni tasoittua hiljaa, sillä niistä pieninkin oli juuri noussut pystyyn.
“Olen Roihu. Kuka sinä olet?” Roihu kysyi tunnustelevasti. En pimeässä ollut edes aikaisemmin huomannut naaraan naamalla olevaa arpea. Tämä ei siis varmasti ollut kotikisu. Hän oli varmaan yksi niistä kuljeskelijoista, jotka eivät joko halunneet tai sitten muuten saaneet kaksijalkoja. Ehkä Roihua ei haluttu lemmikkikissaksi, koska tämän arpi oli liian ruma.
“Olen Mirri”, avasin suuni ensi kertaa sitten Leidin kanssa puhumisen. Roihu räpäytti silmiään ja astui hitaasti lähemmäs.
“Pistä nuo kynnet piiloon. Et pärjää minulle taistelussa vaikka haluaisitkin, kotikissa”, oranssiturkki naukui ja naurahti loppuun. En oikein tajunnut oliko lausahdus tarkoitettu vihamieliseksi vai vaan kehoitukseksi mutta tottelin kuitenkin. Roihu ei vaikuttanut kauheasti minua ainakaan kauheasti vanhemmalta, joten en kokenut häntä minään suurena uhkana.
“Noin on parempi. Mikä tuo sinut tänne, kotikisu? Olen tottunut siihen, että saan olla yksin tällä korttelilla, sillä täällä ei asu kotikisuja ja muut erakot välttelevät tätä paikkaa”, naaras naukui. Erakoiksiko tälläsiä kaksijalattomia kuljeskelijoita kutsuttiin? Kohautin lapojani.
“Minulla on nimikin, kiitos vain”, vastasin näpäyttäen takaisin. Roihu nyökkäsi.
“Kyllä, kyllä. Voin minä sinua Mirriksikin kutsua vaikka se ei ole mikään kauhean hieno nimi. Minusta kissalla pitää olla joku voimakas nimi”, naaras naukui. Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut loukkaantua vaan tulin ajatelleeksi kuinka omalaatuiseen kissaan olinkaan sitten törmännyt. Seuraavaksi tietysti närkästyin ja tuhahdin.
“Mitä nimellä on niin kauheasti väliä? Nimi se vaan on. Ei se määrää taitojasi tai kuinka hieno kissa oikeasti olet”, naukaisin kaikkitietävästi ja irvistin. Roihu alkoi nauraa. Katsoin naarasta hölmistyneenä. En ymmärtänyt mikä lauseessani oli ollut noin hauskaa.
“Tämä keskustelu ei johda mihinkään, Mirri. Kerro nyt mikä tuo sinut tänne ja haluatko apua jossakin?” hän naukui lopetettuaan. Istuuduin alas ja valmistauduin kertomaan tarinani.
“Kaksijalkojeni taloon pääsi tulta ja no… jouduimme pakenemaan sieltä vanhempieni kanssa. Kaksijalkani yrittivät ottaa kaikki kolme meistä hirviöönsä mutta en ehtinyt tarpeeksi lähelle heitä ja he lähtivät. En tiedä miksi he eivät ottaneet minua mukaan. Taloni oli aikalailla toisella puolen tätä kaksijalkalaa ja olen matkannut koko päivän etsien vanhempiani”, kerroin koko tarinan yhteen hengenvetoon ja jouduin haukkomaan happea sen lopuksi mutta tein sen niin, ettei Roihu huomannut.
“Ai… en tajunnut, että menetit vanhempasi juuri. Jos olisin tiennyt, en…”
“Lopeta. En halua sääliäsi”, ärähdin ja läimäisin häntääni maahan. Roihu pisti avonaisen suunsa kiinni ja katsoi minuun hiukan loukkaantuneena mutta antoi asian olla.
“Voin auttaa sinua etsimään heitä, jos tahdot”, hän naukaisi hiljaa.
“Kiitos”, vastasin ja astelin lähemmäs. Roihu puski lapaani hiljaisena ja osoitti niin osanottonsa.
“Luuletko, että kaksijalkasi olisivat voineet viedä heidät johonkin tiettyyn paikkaan?” naaras kysyi edelleen hieman vaisumman oloisena.
“En tiedä. En ikinä ole käynyt missään muualla kuin takapihani aidan takana olevassa metsässä ja toisen kotikissan talolla”, kerroin. Roihun silmät suurenivat.
“Ihanko totta? Olet jäänyt paljosta paitsi. Miten olet saanut ruokaa tänään sitten?”
“En minä ole syönyt”, tunnustin. Tajusin samalla hetkellä vatsani kurnivan hurjasti. Naaras katsoi minua myötätuntoisena ja hipaisi hännällään kylkeäni.
“Minä tiedän paikan, missa voimme levätä ja, josta pitäisi löytyä pari rottaa. Seuraa minua”, Roihu naukaisi ja käännähti ympäri. Naaras lähti tassuttamaan rennosti ja määrätietoisesti. Seurasin häntä pitkin askelin. Tunsin kuinka lihakseni tuntuivat väsyneiltä ja rasittuineilta mutta toivottavasti tämä paikka, johon Roihu oli viemässä minut olisi tarpeeksi suojainen lepäämiseen.
“Yksi kysymys vain”, tokaisin harpattuani uuden tuttavani viereen. Roihu nyökkäsi.
“Kysy pois”, hän sanoi mutta ei katsonut minuun vaan jatkoi vain määrätietoista askellustaan.
“Syötkö sinä ihan oikeasti rottia?” kysyin hieman nolona. En oikein tiennyt mitä ajatella rottien syömisestä mutta olin minäkin saanut joskus maistaa hiirtä ja lintua, kun emo oli saanut niitä napattua lähi metsästä. Rottien syöminen ei vain ollut koskaan tullut mieleen.
“Etkö sinä syö?” Roihu kysyi hieman hämmentyneenä.
“En. Kaksijaloilta saa ruokaa mutta olen minä joskus maistanut hiirtä ja lintuakin!” kerroin oikein ylpeänä. Pitäisikö meidän saalistaa rottia kuten emo oli saalistanut hiiriä? Ehkä Roihu osasi, kun kerta vaikutti oikeasti tottuneen syömään karvaisia piipertäjiä.
“Kaksijalkojen papanat ovat kammottavinta ja kuvottavinta moskaa, jota en todellakaan koskaan ikinä milloinkaan työntäisi suuhuni”, Roihu ilmaisi varsin koppavan oloisena ja kääntyi nopeasti sivuun. Kohautin lapojani ja seurasin oranssia naaraskissaa.
“Olemme perillä”, hän sanoi ja johdatti minut pieneen syvennykseen kadun varrella.
“Lepäile hetki tuossa niin katson löytyykö mitään syötävää”, naaras sanoi ja osoitti minulle nurkkaa, jossa lojui kulahtanut nahan palanen. Kömmin sen päälle ja kävin makuulle. Lihakseni kiittivät ja yhtäkkiä tunsin kuinka uupunut todella olinkaan. Huokaisin ja painoin pääni käpälilleni.
Jonkin ajan päästä Roihu tuli suuren vihreän esiineen – jonka taakse olin piiloutunut lepäämään – takaa suussaan rotta. Suuni loksahti auki.
“Saitko sinä tuon kiinni?” kysyin ja maistelin tuoresaaliin aromeja. Ne olivat paljon viehättävämpiä kuin kaksijalkojen antamassa ruuassa oli ollut.
“Sainpa hyvinkin”, Roihu sanoi röyhistäen rintaansa ja työnsi rottaa lähemmäs.
“Syö”, hän käski ja istuutui eteen. Minua ei tarvinnut toista kertaa käskeä. Kävin ahnaasti saaliin kimppuun. Huutava nälkäni rauhoittui eikä vatsani kurissut enää, kun olin saanut rotan syötyä.
“Voit yrittää nukkua, jos pystyt. Pidän vahtia hetken ja nukun itsekin sitten. Näillä seuduilla on varsin rauhallista näin kuuhuippuisin, joten täällä ei pitäisi olla mitään vaaraa”, Roihu sanoi rauhallisesti. Nyökkäsin ja painoin pääni käpälilleni. Silmäni painuivat umpeen miltei heti vaikkei minusta edes tuntunut kauhean turvalliselta. Koitin vain lohduttautua ajatukseen, että Roihu oli siinä ja hän pysyisi varmasti. Löytäisimme emon ja isän ja kaikki menisi hyvin. Näitä pyörittelin päässäni kunnes nukahdin.
Näin unta metsästä. Uni oli rauhallinen mutta sydämeni tuntui silti jyskyttävän kovempaa aina, kun kuulin jotain ääntä. Olin varuillani koko ajan. Minua silti pelotti hiukan mutta suru oli alkanut ottaa vallan. En sanoisi, että toivo oli menetetty, en todellakaan mutta minua suretti kaikki tapahtunut.
SuperKP-boosti käytössä
