Muru
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Murua alkoi raivostuttaa, kun Kalle intti vain jätteiden siivoamisen olevan kaksijalkojen työtä, vaikka kyse ei ollut nyt ollenkaan siitä. Kyse oli aivan yleisistä käytöstavoista ja siitä, miten Murunkin arvokkuus kärsisi Kallen sotkun vuoksi.
”Kaksijalat rakastavat meidän jätöksiämme, ellet ole huomannut. Miksi muuten he keräisivät niitä aina tarpeidentekoastioista niihin pieniin pusseihin?” Kalle kysyi silmät sirillä. Muru siristi silmiään takaisin.
”Totta kai he ovat meidän palvelijoitamme, mutta ei se tarkoita että arvokkaan kissan on soveliasta tehdä mitä tahansa! He keräävät jätöksiä tarpeidentekoastiasta, koska he pitävät kiinni yhteisestä sopimuksesta. Siihen kuuluu meidän osaltamme se, että jätämme jätökset aina sinne helposti löydettäviksi ja poistettaviksi. Siten pidämme myös yllä arvoamme. Jos emme toimi niin, olemme yhtä sivistymättömiä kuin metsäkissat”, Muru paasasi itsepäisenä. ”Emoni opetti sen minulle ja sisaruksilleni jo kun olimme ihan pieniä!”
”No, lyön vetoa että kaksijalat siivoavat lattiaturkin joka tapauksessa!” Kalle intti. Muru tuijotti kasassa lojuvaa lattiaturkkia häntä puolelta toiselle viuhtoen. Naaras huokaisi kovaan ääneen, kääntyi ja kipitti ikkunaluukulle vilkaisemattakaan Kalleen.
”Minä menen sitten kysymään Myyltä apua”, Muru naukaisi tuohtuneena. Kerta Kalle ei ollut yhteistyökykyinen, oli naaraan yritettävä korjata tilanne ilman häntä, tämä ajatteli. Muru oli kuulevinaan Kallen maukaisevan jotakin joko vastaukseksi tai itsekseen, mutta hän oli jo liian kaukana saadakseen siitä selvää.
Hetken emmittyään ulkotarhan suuaukolla, Muru sai kerättyä rohkeutensa ja kipusi aidan päälle nähdäkseen Myyn pihalle. Kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjava naaras tarkkaili pihaa hetken, kunnes oli melko varma erottaneensa mustan hännän valkoisella hännänpäällä pilkottavan erään pensaan takaa. Murua jännitti mennä Myyn pihalle ilman Kallea, mutta hän hyppäsi kuitenkin alas ja jäi kyyhöttämään aidan reunustaan vatsakarvat maata viistäen.
”Psst. Myy!” hän maukaisi varovasti sen pensaan suuntaan, korkealla mutta hiljaisella äänellä. Pensaasta kuului pientä kahinaa ja mustavalkoinen naaraskissa asteli esiin kysyvä ilme kasvoillaan. Myy jolkotti Murun luokse.
”Olin juuri päiväunilla. Toivottavasti asiasi on tärkeä”, Myy tokaisi hiukan terävästi, mutta näytti sitten huolestuneelta.
”Anteeksi, että keskeytin unesi,” Muru pahoitteli, ”mutta meillä on hätätilanne!” hän mourahti epätoivoisena.
”Miten voin auttaa?” Myy kysyi. Muru empi hetken ja mietti, kuinka tarkkoja yksityiskohtia hänen oikeastaan olisi sopiva kertoa.
”No… tilanne on nyt sellainen, että meidän täytyisi saada Kallen jätökset pois lattiaturkista, ennen kuin kaksijalat näkevät ne”, Muru selitti vaivaantuneena. Myy näytti kauhistuneelta.
”Miksi lattiaturkissanne on Kallen jätöksiä?” Myy henkäisi.
”En halua nyt puhua siitä”, Muru sanoi heilauttaen häntäänsä puolelta toiselle. Häntä raivostutti edelleen Kallen käytös, eikä hän halunnut järkyttää Myytä lisäinformaatiolla. Myy näytti arvoivan Murua katseellaan.
”Voi hyvä tavaton! Se kolli on kyllä aivan mahdoton…” Myy pudisteli päätään. Muru odotti edelleen, että Myy sanoisi jotakin hyödyllistä. Muru ei keksinyt ollenkaan, miten tilanteen saisi korjattua.
”En valitettavasti osaa auttaa sinua, Muru”, Myy vihdoin lausui myötätuntoisesti, ”mutta muista, että kaksijalat kyllä leppyvät ja unohtavat kaiken ajallaan, vaikka ne ensin vähän suuttuisivat.”
Muru painoi päänsä.
”Kiitos kuitenkin, Myy”, hän naukaisi, hyppäsi takaisin aidan päälle ja siitä alas omalle pihalle.
Muru palasi ulkotarhaan pää painuksissa. Ei Muru halunnut, että kaksijalat suuttuisivat hänelle jostakin, mitä hän ei ollut tehnyt. Hän ei vain tiennyt, miten todistaisi syyttömyytensä niille. Palattuaan sisälle oleskeluhuoneeseen ja kohdattuaan Kallen kysyvän katseen Muru kuitenkin tajusi jotakin: Kallen takapuolessa oli oltava vielä jotakin jälkiä tapahtuneesta. Muru tiesi, ettei Kalle ollut aina muutenkaan yhtä huolellinen pesuissaan kuin hän. Muru päätti, että hän aikoisi osoittaa kaksijalkojen huomion Kallen takapuoleen, joka toivon mukaan haiskahtaisi vielä silloinkin.
”No, mitä aiot tehdä? Mitä Myy sanoi?” pitkulaisella oleskelupedillä löhöävä Kalle tivasi. Kolli näytti kuitenkin ottavan niin rennosti, ettei Muru uskonut tätä oikeasti kiinnostavan. Totta kai Kalle oli vain mennyt torkuille ja päättänyt unohtaa asian…
”Ei hän osannut auttaa”, Muru sanoi, hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen ja käpertyi siihen. Hän tunsi välien olevan edelleen kireät. Naaras ei pitänyt siitä ollenkaan, kun he riitelivät Kallen kanssa. Mutta vielä vähemmän hän piti jätöksistä lattiaturkilla.
//Kalle
