Muru
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Muru oli lähtenyt Kallen perässä ulos tarhasta, kun he olivat jääneet kotiin kaksin. Muru oli lähtenyt mukaan sillä ehdolla, ettei Kalle jättäisi häntä yksin. Muru oli äärimmäisen varovainen kissa, eikä hän pitänyt outojen paikkojen tuomasta epävarmuudesta. Ties mitä vaaroja ja yllätyksiä ulkona tulisi vastaan. Hehän voisivat eksyä! Tai pahempaa, joutua tappeluun, jos eksyisivät vahingossa jonkun toisen kissan reviirille. Kaikesta huolimatta Kalle oli kuitenkin viilettänyt heti pensasaidan läpi Myy-nimistä, naapurissa asuvaa kissaa etsimään ja jättänyt Murun taakseen, vaikka naaras oli vielä pyytänyt Kallea odottamaan. Muru oli erittäin pettynyt Kallen huomioimattomasta käytöksestä — sekä ennen kaikkea kauhuissaan ympäriltä kuuluvista, uusista äänistä, joihin nuori naaras ei ollut tottunut. Mistä hän tietäisi, mitkä äänet ennustivat vaaraa?
Muru kyyhötti jännityksestä täristen tarhan ulkopuolella vielä, kun Kalle palasi takaisin vanhempi, mustavalkoinen naaraskissa perässään. Sen täytyi olla Myy.
”Voi ei, onko jokin hullusti?” Kalle kysyi hyvin hämmentyneen näköisenä, kiiruhtaen takaisin Murun luokse.
”Jätit minut yksin!” Muru mourahti kimeästi, samaan aikaan loukkaantuneena sekä peloissaan. Hän oli kuitenkin helpottunut, kun Kalle oli palannut takaisin niin pian.
”Anna anteeksi, Muru! Luulin, että tulisit perässäni”, Kalle vonkaisi pahoittelevana. Muru ei vastannut mitään. Naaraasta tuntui edelleen kurjalta, vaikka hän tiesikin, että Kalle oli vain hieman pöhelö.
”Tuo ei kyllä ollut reilusti tehty, Kalle”, Myy oli ilmaantunut Kallen viereen ja katsoi kollia tiukasti. Muru oli kiitollinen tuesta. Kalle näytti kuitenkin apealta. Myyn katse lämpeni hänen katsoessaan Muruun.
”Sinä olet siis se Kallen uusi ystävä. Minä olen Myy, mukava tavata”, mustavalkoinen naaras maukui lämpimästi ja lisäsi sitten: ”Onpa sinulla nätti ja hyväkuntoinen turkki!”
Myyn sanat piristivät Murua hiukan, vaikka hän oli edelleen hyvin loukkaantunut Kallelle.
”Kiitos. Niin, ja minun nimeni on Muru”, Muru maukui.
”Hei! Mitä jos mentäisiin yhdessä tutkimaan naapurustoa!” Kalle ehdotti innoissaan.
”Minä menen kyllä sisälle”, Muru tokaisi.
”Oli mukava tavata sinut, Myy”, hän naukaisi, ennen kuin pujahti takaisin tarhaan Kallea vilkaisematta, häntä alhaalla.
”Odota!” kuului nuoren kollin ulvaus.
Muru kipitti oleskeluhuoneeseen ja hyppäsi kiipeilypuuhun omalle paikalleen. Kilpikonnavalkoinen naaras käpertyi siihen, asetti tuuhean häntänsä kuonon päälle ja sulki silmänsä.
Samassa ikkunalta kuului ryminää, kun Kalle tupsahti kömpelösti sisälle. Muru raotti silmiään kulmat kurtussa ja naaraan kasvoille piirtyi tuima ilme. Kalle näytti huolestuneelta löntystellessään kiipeilypuun luokse. Muru tiesi, että antaisi vielä Kallelle anteeksi, mutta hän tunsi edelleen olonsa kurjaksi. Kalle saisi kyllä ensin todistaa, että hän välittäisi Murusta, ja että Muru voisi luottaa häneen, naaras ajatteli.
//Kalle? 🙁
