Muru
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Muru ja Kalle olivat juuri saaneet ruokansa. Kalle oli kuitenkin erittäin epäkohteliaasti alkanut ahmimaan Murun ruokia, kun naaraalle olikin annettu ruoka ensin. Muru loukkaantui tästä melko paljon, eikä pitänyt siitä, että ruoka haiskahti nyt Kallelle. Kyllä Kallen olisi pitänyt tietää, että käytäntöihin kuului ruokkia ensin Murun kaltaiset, kauniit ja sivistyneet naaraat. Olihan Kalle pahoitellut, mutta Muru oli sen verran loukkaantunut — ja nälkäinen — ettei vastannut. Mitään sanomatta Muru oli kuitenkin alkanut syömään ruokiaan, kun Kallekin oli saanut omansa.
Pian hän kuuli Kallen ahmimisen loppuvan. Murulla oli vielä puolet ruuasta jäljellä. Se oli todella hyvää, kilpikonnavalkoinen naaras nautiskeli siitä rauhassa. Hän pysähtyi hetkeksi nuolemaan viiksiin tarttunutta ruokaa.
”Etkö sinä aio syödä? Jännittääkö sinua vai etkö vain ole nälkäinen? Minä voisin syödä nuo loppuun, etteivät ne mene pilalle!” Kalle siirtyi kyttäämään Murun kippoa ja nuoleskeli huuliaan. Murua otti päähän kollin käytös.
”Minähän syön koko ajan. Sinä hotkit todella nopeasti, eikö sinulla ole mitään käytöstapoja? Mehän sovimme, ettemme koske toistemme ruokiin, mutta teit senkin jo”, Muru sihahti tuohtuneena. Hänen häntänsä alkoi viuhtoa, mutta Muru yritti rauhoittua ja pakottaa sen pysymään paikallaan. Kalle näytti hieman hämmästyneen Murun vahvasta reaktiosta. Tämä peruutti pari askelta kauemmas Murun kiposta ja painoi päätään hieman alas.
”Ai… anteeksi. Luulin, että vatsasi oli jo täynnä, kun vain tuijottelit ruokaa.”
Muru muisti oman emonsa näyttäneen hyvin pelottavalta ärsyyntyessään ja pohti, muuttuivatko hänen omatkin silmänsä yhtä villeiksi. Naaras ei halunnut näyttää mitenkään uhkaavalta ja toivoi, ettei ollut pelästyttänyt uutta ystäväänsä, vaikka kolli olikin käyttäytynyt melko törpösti. Muru kuitenkin halusi vain syödä rauhassa loppuun.
”Ei se mitään. Saisinko nyt ruokarauhan, kiitos”, Muru maukaisi hennolla äänellä. Kalle nyökkäsi ja tassutteli muualle.
Saatuaan kipon tyhjäksi Muru jatkoi paikkojen tutkiskelua itsekseen. Kaksijalat kävivät välillä hänen luonaan, ilmeisesti tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Kun Muru oli käynyt kaikki nurkat ja piilopaikat läpi, hän pystyi vihdoin rauhoittumaan vähän. Uuden kodin hajut tuntuivat edelleen oudoilta, mutta ainakin Muru oli jo tottunut Kallen ominaistuoksuun.
Muru hiippaili oleskelupaikkaan, jossa kaksijalat istuivat suuren, pehmeän näköisen oleskelupedin päällä. Kalle makoili kiipeilypuunsa ylimmällä tasolla. Kaksijalat huomasivat Murun ja alkoivat hokea hänen nimeään ja kurottivat etutassujaan Murun suuntaan kutsuvasti. Muru naukaisi iloisena huomiosta, kipitti kaksijalkojen luokse ja hyppäsi oleskelupedille. Naaraskaksijalka antoi hänelle oikein kunnolla rapsutuksia samalla, kun kollikaksijalka paijasi kotikisun päätä ja selkää. Se rentoutti Murua ja hän uskaltautui asettumaan makuulle kaksijalkojen väliin kehräten kovaan ääneen. Hänestä tuntui, että hän voisi torkahtaa siihen.
Juuri, kun Muru oli nukahtamaisillaan, kuului läheltä käpälän askelia, joita seurasi Kallen ääni:
”Kuule, et sinä voi tulla tänne vain omimaan minun kaksijalkojani.”
Muru nosti hämillään päänsä, jolla oli nojannut naaraskaksijalkaa vasten. Kalle hyppäsi naaraskaksijalan toiselle puolelle ja änkesi sen syliin.
”Tämä on minun paikkani”, Kalle murahti.
”Ovat ne minunkin kaksijalkojani”, Muru muistutti puolustavana. Hän ei halunnut riidellä, vaikka ajatus kaksijalkojen jakamisesta tuntui kieltämättä vastenmieliseltä. Onneksi niitä oli kaksi, Muru ajatteli. Siihen tottuisi kyllä ajallaan. Kilpikonnaväritteinen naaras mulkaisi Kallea, kääntyi kollikaksijalan puolelle ja otti siinä mukavan asennon.
//Kalle? :0
