Muru
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Muru kuunteli uteliaana, miten Puh kertoi kodistaan sekä Nasun kodista. He asuivat kuulemma jonkin pienen puiston lähellä. Puh kutsui myös Kallen ja Murun syömään, mutta Muru ei olisi mitenkään uskaltanut lähteä enää pidemmälle kotoa. Hänen onnekseen kuitenkin Kalle vastasi, että heidän oli valitettavasti lähdettävä jo takaisin, ennen kuin kaksijalat palaisivat kotiin.
“Heippa sitten, oli mukava tutustua Kalle ja Muru”, Nasu maukaisi ujosti. Muru väläytti ystävällisen hymyn uusille ystävilleen.
”Oli hauska tutustua teihinkin. Näkemiin, Puh ja Nasu!” Muru naukaisi lämpimästi. Hän piti erittäin paljon näistä kahdesta uudesta tuttavuudesta ja toivoi näkevänsä heidät vielä uudelleen.
Myös Puh ja Kalle naukaisivat hyvästinsä, minkä jälkeen Puh ja Nasu lähtivät toiseen suuntaan ja Muru lähti Kallen perässä kohti kotia. Muru oli edelleen hyvin varautunut ja kulki vatsa maata viistäen, tarkkaillen koko ajan ympärilleen ja pensaiden taakse.
Hetken päästä Muru ja Kalle saapuivat lumen peittämän ukkospolun luokse. Sen laidalla nukkui nyt suuri, hopeinen hirviö, joka ei ollut siinä aiemmin. Se oli vain vähän yli kymmenen hännänmitan päässä kaksikosta. Muru jäi hiukan taaemmas epäröimään. Mitä jos ukkospolulle ilmestyisi uusi hirviö juuri silloin, kun Muru olisi ylittämässä sitä?
”Tule, Muru!” Kalle kääntyi kannoillaan ja saapui puskemaan Murua päällään kannustavasti. ”Pihamme ei ole enää kaukana. Juostaan äkkiä!”
Muru otti muutaman askeleen lähemmäs ukkospolkua. Siinä samassa hirviön silmät syttyivät palamaan verenhimoisesti ja sokaisivat hetkeksi säikähdyksestä ilmaan hypähtävän Murun silmät. Hirviö alkoi pitää matalaa murinaa, jota ei ollut vaikea tulkita uhkaavaksi. Myös Kalle oli pompannut ilmaan ja lähti juoksemaan ukkospolun toiselle puolen, kohti kaksijalanpesiä hädissään.
”Se heräsi! Juokse, Muru! Juokse henkesi edestä!” Kalle ulvahti taaksensa. Täydessä paniikissa Muru pakotti itsensä juoksemaan hirviön suuren kuonon edestä ukkospolun ylitse ystävänsä perässä. Hänellä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa, sillä kirjava naaras ei halunnut erota Kallesta hetkeksikään. Kun Muru pääsi ukkospolulle, lähti hirviö kuitenkin äkkilähdöllä liikkeelle; sen oli täytynyt ottaa Muru kohteekseen!
”Auta, Kalle! Hirviö syö minut!” Muru parkaisi ja kohtasi aidalle kiivenneen Kallen järkyttyneen katseen.
Muru pääsi kuin pääsikin ukkospolun toiselle puolen ajoissa! Naaras ei pysähtynyt, ennen kuin oli varma, että hirviön ääni oli vaimennut merkkinä siitä, että se oli lähtenyt toiseen suuntaan. Kun Muru vihdoin jarrutti, hän tajusi juosseensa kahden kaksijalanpesän väliselle, kapealle välikujalle. Hän tajusi, että hirviö tuskin olisi edes mahtunut kulkemaan sinne. Karvat pelosta pystyssä sekä vatsa ja häntä maata viistäen Muru kipitti takaisin sinne, missä Kalle kyyhötti vieraan pihan aidalla.
”Oletko kunnossa?!” naamiokuvioinen, tuuheaturkkinen kolli kysyi silmät selällään.
”En ole. Haluan kotiin”, kilpikonnakuvioinen naaras päästi naukaisun ääni väristen. Hän huomasi, että hänen koko kehonsa tärisi.
”Voi ei! Tule, mennään äkkiä kotiin”, Kalle sanoi huolestuneena.
Kotipihalla Muru kaivautui ulkotarhan sisäpuolelle ensimmäisenä, niin nopeasti kuin pystyi. Aitaukseen ei jäänyt karvan karvaa, mutta samaa ei voinut sanoa, kun Kalle mönki sisälle ulkotarhaan. Kilpikonnakuvioinen naaras kipitti oitis ikkunaluukusta sisälle. Hän juoksi suoraa päätä kiipeilypuulle, omalle paikalleen ja käpertyi siihen rauhoittuakseen. Kalle kipitti raapimispuulle hänen perässään ja kurotti päänsä ylös Murun tasolle.
”Minua pelotti ihan hirveästi”, Muru sanoi.
”Niin minuakin. Mutta nyt olemme turvassa hirviöiltä ja koirilta”, Kalle maukaisi lohduttavasti, ”ei ole enää mitään hätää.”
”Tiedän”, Muru sanoi vaimeasti. Hän ei saanut hirviön suuria, kiiltäviä silmiä ja niiden tuomaa kauhuntunnetta pois mielestään. Muru ei jostain syystä löytänyt hyvää asentoa puussa, joten hetken kiemurreltuaan naaras loikkasi alas.
”Mihin sinä menet?” Kalle kysyi.
”Haluan levätä hetken rauhassa jossakin pimeässä”, Muru sanoi. Hän kipitti nukkumishuoneeseen ja sukelsi kaksijalkojen suuren pedin alle. Siellä oli ihanan hämärää. Naaras käpertyi makaamaan Kallen lelun viereen.
Muru käveli yksin lumista polkua pitkin. Hän vilkaisi taakseen. Omituista: hänen tassunsa eivät olleet jättäneet lumeen minkäänlaisia jälkiä. Oliko hän niin kevyt? Muru jatkoi matkaa eteenpäin, tassut hankeen upoten.
Hän vilkaisi taas taakseen. Muru ravisteli päätään, mutta näky ei muuttunut: jäljet näkyivät nyt hyvin selkeästi ja jatkuivat silmän kantamattomiin. Kauanko hän oikein oli kävellyt? Olisiko kotiin vielä pitkä matka? Äkkiä Murua alkoi pelottaa, kun hän tajusi, ettei Kallea näkynyt missään. Pitkäturkkinen kotikisu alkoi katsella ympärilleen löytääkseen Kallen jälkiä lumesta. Pian hänen silmiinsä osui toisen nelijalkaisen otuksen jäljet, aivan muutaman hännänmitan päässä edessä.
Muru juoksi jälkien luokse ja haistoi niitä. Kallen tuttu tuoksu leijaili Murun sieraimiin! Toivon kipinä sisällään Muru kääntyi vasemmalle ja lähti seuraamaan jälkiä loputtomalta tuntuvassa lumimaastossa.
Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, kun naaras oli jo menettää toivonsa, hän erotti kaukana näköpiirissä häilyvän kissan hahmon. Kalle! Muru pinkaisi juoksuun helpottuneena.
”Kalle! Olen täällä, Kalle! Odota minua!”
Muru lähestyi Kallea lumi jalkojen alla pöllyten. Lähelle päästessään hän huomasi Kallen pysähtyneen odottamaan. Sininaamioinen kolli ei kuitenkaan kääntynyt, vaan seisoi paikallaan selkä Muruun päin.
”Onko kaikki hyvin, Kalle?” Muru kysyi varovasti päästessään sopivalle kuuloetäisyydelle. Hänelle tuli äkkiä paha aavistus. Kalle ei hievahtanutkaan. Muru hidasti tahtia ja juuri, kun hän oli hännänmitan päässä Kallesta, tämä kääntyi ja paljastuikin jättimäiseksi koiraksi. Koiran silmät olivat punaiset ja tämä haukkui raivokkaasti kuola jäätävän isosta kuonosta valuen. Muru rääkäisi, kiepahti salamannopeasti ympäri ja lähti juoksemaan pakoon, kuullen koiran hengityksen niskassaan. Samassa Murun näkökenttä täyttyi häikäisevästä, keltaisesta valosta; hirviö lähestyi suoraan Murua kohti niin jäätävällä nopeudella, ettei naaras ehtinyt reagoimaan. Muru parkaisi hädissään. Sitten kaikki pimeni.
Muru räväytti silmänsä auki ja tajusi vinkuvansa kimeällä äänellä. Murun silmät tottuivat pimeään nopeasti, ja hän erotti katon pään päällään ja Kallen lelun tassunsa vieressä; hän makasi edelleen kaksijalkojen pedin alla. Hän oli nukkunut pitkään, sillä auringot olivat jo sammuneet. Muru oli kuitenkin niin järkyttynyt ja peloissaan, että hän lähti oitis kipittämään oleskeluhuoneeseen.
Kalle nukkui pitkulaisen oleskelupedin päällä. Muru hyppäsi kollin viereen, jolloin hämmentynyt Kalle havahtui hereille.
”Näin pahaa unta!” Muru mourusi hädissään.
”Voinko nukkua sinun vieressäsi?” hän kysyi.
//Kalle?
