Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Kaksijalkala oli illalla hiljainen, kuten yleensäkin. Toisin kuin me kissat, kaksijaloilla tuntui olevan tapana liikkua ennemmin päiväsaikaan ja vetäytyä pesiinsä melko aikaisin. Me olimme kuitenkin liikkeellä. Ja tällä kertaa ”me” ei tarkoittanut vain minua ja siskoani Ursaa, vaan myös vastikään tapaamaani kissaa, Oreota. Olin kohdannut Oreon eksyneenä minun ja Ursan majapaikan liepeiltä. Pieni kolli oli etsinyt tietä pois kaksijalkojen alueelta, ja minä ylivertaisessa ystävällisyydessäni olin suostunut auttamaan. Tietysti ensin olin vaatinut jotain palveluksestani takaisin, ja Oreo tarjoutui saalistamaan meille. Samana iltana olin kuitenkin alkanut ajattelemaan enemmän sitä, mitä elämältäni ja tulevaisuudeltani halusin. Kaksijalkala kun oli alkanut tuntua tylsältä ja pitkäveteiseltä, sekä ennen kaikkea rajoittavalta paikalta. Minussa oli viime aikoina noussut outo halu olla osa jotakin suurempaa, kuin mitä minun ja siskoni yksitoikkoinen elämä oli tähän mennessä ollut.
Siispä istuessamme tutussa paikassamme, Oreon makoillessa kauempana – olimme päättäneet, että hoitaisimme saalistamisen ja kaksijalasta ulos saattelun seuraavana päivänä – tunsin Ursan tutun katseen turkillani, kun silmäilin mietteliäänä hämärtyvää taivasta.
”Sinä näytät olevan ajatuksissasi”, kuulin ruskean naaraan naukaisevan. Siristin silmiäni katsoessani Ursan meripihkaisiin silmiin.
”Minä olen aina ajatuksissani.”
”Niin, mutta enemmän kuin yleensä”, hän vastasi ja pyöräytti silmiään enemmän huvittuneena kuin ärsyyntyneenä. ”No, haluatko jakaa?”
Mietin hetken, pitäisikö minun ilmaista naaraalle ajatuksiani. En tiennyt, kuinka tosissani olin, enkä halunnut kertoa aikeistani, ellen ollut aivan varma siitä, että todella päätyisin toteuttamaan ne. Ursa oli kuitenkin siskoni, hän oli pysynyt vierelläni syntymästämme asti vaikeampienkin aikojen yli, joten tuntui kohtuulliselta, että hän saisi kuulla ajatukseni. Varmistin vain, ettei Oreo ollut kuulolla – vilkaistuani kollin suuntaan huomasin hänen jo nukahtaneen.
”Mitä mieltä olisit siitä, jos lähtisimme kaksijalkalasta?” kysyin vilkaisten sivusilmällä ruskeaa naaraserakkoa. ”Minä olen kyllästynyt tähän paikkaan. Kissat täällä ovat ärsyttäviä, he ovat vihamielisiä ja liikkuvat mieluummin yksin.”
”Ihan sama”, Ursa vastasi välinpitämättömästi ja katsahdin häneen yllättyneenä.
”Miten niin ihan sama? Tämä on tärkeä päätös. Me olemme aina eläneet täällä”, murahdin ärsyyntyneenä katseeni kiertäessä tuttua tienoota. Ursa kohautti lapojaan.
”No, ei minulle ole niin väliä, missä me olemme. Varmasti pärjämme kaikkialla. Ja olet oikeassa, tämä paikka on käynyt tylsäksi jo aikoja sitten.”
Katsoimme toisiamme silmiin hetken ajan, kunnes käänsin katseeni jälleen pois. Ursakin oli hetken hiljaa, ennen kuin rikkoi hiljaisuuden.
”Meinaatko, että lähtisimme Oreon kanssa?”
Olin kertonut toisen erakon tilanteesta Ursalle aiemmin. Hän oli suhtautunut asiaan melko myötätuntoisesti ja paheksunut sitä, että olin kieltäytynyt auttamasta kollia ilman takaisinmaksua.
”Niin minä olin ajatellut. Mikäs siinä, voimme liikkua hänen kanssaan ainakin jonkin aikaa”, vastasin mietteliäänä. ”Kolme kissaa on parempi kuin kaksi.”
”Luotat häneen aika helposti”, Ursa sanoi ja vilkaisi nukkuvaa mustavalkoista kollia. ”Ei ole sinun tapaistasi.”
”Mitä hän muka voisi meille yksin tehdä?” tuhahdin. ”Muutenkin, hän ei vaikuta sellaiselta kissalta, joka harrastaisi mitään juonitteluja.”
Ursa istui vielä hetken paikoillaan Oreota katsellen, kunnes hän vetäytyi omaan pesäänsä.
”Niin kai sitten. Öitä.”
”Öitä.”
Istuin vielä hetken pesäni ulkopuolella. Kaksijalkojen asentama valonlähde räpsyi ärsyttävästi, jostain kuului hirviön murinaa. Kyllä, olin kurkkuani myöten täynnä tätä paikkaa, näitä samoja kulmia ja naamoja. Tulevaisuuteni olisi jossain muualla, ja minun oli löydettävä se – en voinut vain odottaa täällä, että jotain tapahtuisi ja elämäni ottaisi uuden suunnan. Viimein astelin pesääni ja kävin nukkumaan.
Niin me sitten päädyimme seisomaan kolmestaan kaksijalkalan rajalle. Muutamia päiviä oli kulunut Oreon tapaamisesta. Emme olleet päässeet lähtemään aiemmin, sään ollessa karmean huono. Olimme Ursan kanssa tulleet siihen päätökseen, että lähtisimme kollikissan mukaan. Emme kuitenkaan olleet kertoneet Oreolle mitään, sillä pelkäsin, että ehkä erakko jänistäisi. En ollut varma, halusiko hän meitä mukaansa, mutta tiesin, että pärjäisimme kolmin nokin paremmin.
Seisoimme kaljujen pensasaitojen rajaamalla kaksijalkojen tiellä. Edessämme näkyi metsä, jonne tie jatkui hiekkaisena polkuna.
”No niin, täältä pääset pois”, ilmoitin pienikokoiselle kollille. Hän katsahti minuun ärsyttävän innostuneen oloisena.
”Kiitos paljon avusta. Ehkä näemme vielä joskus.”
Vilkaisin Ursaa, joka katsoi jo minua odottavasti.
”Itse asiassa… Me tulemmekin mukaasi”, vastasin tarkkaillen Oreon reaktiota. ”Haluan pois kaksijalkalasta. Ajattelimme, että voisimme liikkua kanssasi, ainakin jonkin aikaa. Tietenkin, jos kuvittelet, että tällä vieraalla alueella on turvallisempaa liikkua yksin kuin kahden muun kissan kanssa, ymmärrän senkin.”
//Oreo?
// 646 sanaa
