Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
”Voitko opettaa minua taistelemaan?!”
Säpsähdin hereille valmiina tappeluun kuultuani unieni keskeltä huudahduksen korvani juuresta. Tajuntani ollessa vielä puoliksi unien mailla minulla kesti hetki tajuta, ettei se, joka lepoani häiritsi ollutkaan tunkeilija tai vihollinen, mutta kenties vielä pahempaa – Isa, jonka silmät säteilivät innosta.
”Mitä?” kysyin nukkumisesta matalalla ja karhealla äänellä.
”Opeta minua taistelemaan! Sinä olet varmaan hyvä siinä. Ja minä haluan olla hyvä taistelija. Se olisi niin hienoa! Ja sitten-”
”Shh”, sihahdin ja kosketin hännänpäälläni naaraan kuonoa hiljentääkseni hänet. ”Sait jo herätettyä minut, säästä sentään muut.”
Vilkaisin ympärillämme nukkuvia kissoja. Oreo kääntyi unissaan, mutta muuten kolmikko näytti nukkuvan. Isan herätys oli kuitenkin ollut tehokas, enkä millään saisi enää unta näin valppaana.
”Sinä voisit ehkä opetella ajattelemaan muitakin”, murahdin ja astelin kauemmas muun joukkion luota. Isa tietysti seurasi ja kiristi tahtiaan kulkeakseen rinnallani.
”No, nyt kun olet hereillä, eikä sinulla ole muuta tekemistä, voit varmaan pitää minulle opetustuokion! Vai mitä?”
Pysähdyin ja katsoin Isaa terävästi silmiin.
”Oletatko oikeasti, että opettaisin sinulle yhtään mitään kun herätit minut tuolla tavalla?” kysyin viileällä äänellä. Isa katsoi minua kummastuneena ja yllätyin siitä, että näin nuori naaras tosiaan oli ajatellut.
”Ai”, hän sanoi lannistuneena. ”Ei sitten.”
Isa kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan takaisin muiden luo, pää apeana roikkuen. Hymähdin hiukan ärsyyntyneenä naaraan käytöksestä.
”Älä kuvittele, että voisit syyllistää minua kouluttamaan sinua. Tuo ei toimi minuun.”
Isa ei vastannut mitään vaan jatkoi säälittävää taaperrustaan. Hän kuitenkin pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen surullisin silmin. Yhtäkkiä oloni oli vaivaantunut. Mieleeni muistui se, miten Isa, Kiki, Oreo ja Ursa olivat viettäneet aikaa keskenään, miten yleensä hiukan välinpitämätön Ursakin oli ollut mukana Isan metkuissa. Heillä oli aina hauskaa. Minä en koskaan ollut siinä mukana, sillä ajattelin olevani moisen sekoilun yläpuolella. En ollut ajatellut, että saattaisin ajaa käytökselläni muut luotani pois.
Tämä mieltäni kalvava havainto yhdessä sen kanssa, että minusta tosiaan tuntui hiukan pahalta nähdä aina pirteä Isa noin surkeana, sai minut huutamaan hänen peräänsä.
”Selvä sitten! Voin näyttää sinulle jotain.”
Kuin salamaniskusta Isan surkea ilme katosi ja hän näytti olevan taas elämää ja energiaa täynnä. En voinut olla ajattelematta, että tuo hetkellinen masennus olikin ollut pelkkää näyttelemistä. Ehkä Isa olikin ovelampi kuin kuvittelin.
”Oikeasti? Kiitos!” punaruskea erakko hihkaisi ja riensi takaisin luokseni. Pyöräytin silmiäni naaraan innokkuudelle ja lähdin kulkemaan kauemmas joukkiostamme. Aamunkoitto ei näyttänyt olevan vielä lähelläkään. Taivas oli musta ja hopeinen kuu valaisi turkkejamme. Pystyin melkein aistimaan Isan innostuksen ilmassa, ja huomasin, etten enää ollut niin vihainen unieni keskeyttämisestä. Olin tuntenut naaraan vasta pari päivää, mutta tiesin jo, että Isa oli kissa, jolle oli mahdotonta olla vihainen pitkään.
Saavuimme pian pienelle aukiolle. Täällä olisi hyvin tilaa Isan toivomille taisteluharjoituksille. Tarkkailin naarasta arvioiden tämän loikkiessa innokkaana edessäni. En tiennyt ollenkaan, mikä hänen tasonsa oli yhtään missään. Isa ei ollut vielä kummoinen saalistaja sen perusteella, miten olin nähnyt hänen eilen metsästävän. Erakon keskeisenä ongelmana tuntui olevan keskittymisen puute ja kärsimättömyys, minkä tyhmäkin olisi voinut huomata vain tapaamalla naaraan. Isan pitäisi oppia havainnoimaan, odottamaan ja harkitsemaan.
”Yritä kaataa minut”, naukaisin Isan tuijotettua minua hetken odottavaisena. Hän kallisti päätään kysyvästi. ”Se on hyvä tapa arvioida, millainen hyökkääjä olet. Haluan nähdä, mitä sinä osaat.”
”Selvä!” Isa huudahti ja samalla silmänräpäyksellä hän syöksyi jo kohti minua. Minun ei tarvinnut nähdä vaivaa väistäessäni häntä, vaan hyppäsin vain oikealla hetkellä sivuun nuoren naaraan tieltä. Hän ei ehtinyt reagoida liikkeeseeni tarpeeksi nopeasti eikä saanut vauhtiaan jarrutettua, joten hän yritti tarrata takajalkaani kömpelösti kynsillään. Isa kaatui maahan ja irrotin hänen otteensa jalastani ravistamalla sitä laiskasti.
”Kokeile uudelleen”, ohjeistin ja astahdin kauemmas antaakseni Isalle tilaa nousta uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hän syöksähtäessään kohti minua onnistui saamaan turkistani otteen, mutta sain helposti heilautettua hänet kimpustani.
”Sinä et paljoa ajattele, vai?” kysyin hiukan provosoivasti ja Isa päästi turhautuneen tuhahduksen. ”Se on sinun suurin heikkoutesi. Et harkitse liikkeitäsi ja teet vain mitä mieleen juolahtaa. Tai mikä tuntuu hyvältä.”
Isa kuunteli yllättävän kärsivällisesti ja nyökytteli.
”Yritä vielä. Ja tällä kertaa käytä päätäsi, kun sinulle sellainen on suotu.”
Loppujen lopuksi Isa ei onnistunut peittoamaan minua kertaakaan, mutta huomasin hänen silti kehittyvän loppua kohti. Taivas oli alkanut värjäytyä punertavaksi nousevan auringon merkiksi – aamu oli saapumassa.
”Ehkä tämä riittää”, sanoin väsyneesti. Isa kampesi itsensä pystyyn sieltä, minne olin hänet viimeisen hyökkäyksensä vastauksena heivannut. Yllätyksekseni huomasin, ettei hän vaikuttanut aivan yhtä iloiselta, kuin naaraalta normaalisti voisi olettaa. Mietin, pitäisikö minun kysellä syytä tälle apeudelle. Olisiko se liian tungettelevaa? Ja oliko se ylipäätään minun tehtäväni? Hän ei ollut mikään ystäväni, hän oli vain hölmö pentu johon olin pahaksi onnekseni törmännyt.
”Onko kaikki hyvin?”
Isa kohtasi katseeni hieman hämmentyneen näköisenä. Pian hän kuitenkin siirsi vihreät silmänsä muualle, kuin väistäen katsettani. Hetken päästä hän huokaisi syvään.
”Olin ihan surkea.”
Suuni raottui hiukan hämmästyksestä, mutta kokosin pian itseni.
”Etkä ollut. Minusta sinä kehityit jo nyt todella paljon, ja tämä oli vasta ensimmäinen opetustuokiomme.”
Isa kohotti jälleen vihreät silmänsä omiin harmaisiini, mutta nyt niissä näkyi lannistuneisuuden sijasta toiveikkuutta.
”Oikeasti?”
”Oikeasti. Sinusta tulee vielä oiva taistelija.”
Auringon nouseminen ei ollut aiemmin herättänyt minussa sen enempää tunteita. Joskus olin nähnyt Ursan ihailemassa punertavaa taivasta aamun ensimmäisinä hetkinä. En ollut ymmärtänyt häntä edes silloin, kun siskoni oli selittänyt minulle, miten tuo yksinkertainen tapahtuma tarkoitti hänelle uutta päivää ja uutta alkua, sekä niiden mukana tuomia mahdollisuuksia. Aurinko oli vain aurinko. Mutta nyt kokemani auringonnousu täytti minut sellaisella toivolla, onnella ja kiintymyksellä, mitä olin tuskin koskaan aiemmin kokenut. Enkä tarkoittanut sitä puiden välistä kajastavaa, hiljalleen taivaankannelle kohoavaa kultaista kehrää, vaan sitä aitoa ja ehdotonta iloa, joka sytytti Isan kasvot loistamaan kuin aurinko. Se valaisi minua kuin kaikki taivaan tähdet ja täytti minut lämmöllä, joka oli kuin leppoisa viherlehden tuuli.
”Kiitos!” Isa hihkaisi, enkä voinut olla hymyilemättä.
Lähdimme kävelemään takaisin muiden luo. Huomasin Isan pään alkavan nuokkuvan; naaras oli selvästi hyvin väsynyt, enkä ihmetellyt sitä ollenkaan. Hän oli vielä nuori, ja tarvitsi unta enemmän kuin minä. Kun erakkonaaras astahti sivulle minua kohti ja tunsin hänen nojaavaan minun suurempaan kehooni, halusin hetken ajan väistää häntä. Annoin Isan kuitenkin ottaa minusta tukea. Saavuttuamme Oreon, Kikin ja Ursan luo viimeisenä mainittu odotti meitä istumassa kahden muun lähellä. Oreokin näytti hiljalleen heräilevän, Kiki, joka oli loukkaantunut, oli edelleen sikeässä unessa.
Isa kellahti välittömästi maahan ja minä seurasin häntä pian. Kuvittelin punaruskean erakon jo nukahtaneen, kun kuulin hänen hiljaisen, väsyneen äänensä.
”Milloin opetat minua seuraavan kerran?”
Hymähdin ja raotin silmiäni.
”Kuka puhui mitään seuraavasta kerrasta?” kysyin ja Isa naurahti käpertyessään tiiviimmin kerälle.
”Sinä sanoit, että tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun opetat minua”, hän sanoi. ”Milloin siis on toinen?”
Minä tosiaan olin sanonut niin. Ehkä Isan opettaminen ei ollut niin suuri vaiva. Muutenkin, se olisi loppujen lopuksi minullekin helpompaa. Olisi parempi, että hänkin oppisi taistelemaan ja saalistamaan. En halunnut hänen olevan aivan hyödytyn, kun alkaisimme liikkua yhdessä.
”Jos et anna minun nukkua, ei koskaan”, huokaisin ja asetuin protestoiden kauemmas nukkumaan. Isa tuhahti, mutta pian kuulin hänen tasaisesta hengityksestään, että nuori erakko oli viimein nukahtanut. Väsymys painoi koko kehoani, mutta ennen kuin vaivuin uneen, raotin vielä silmiäni ja katsoin hymyillen Isan punaruskeaa turkkia.
”Kiusankappale”, kuiskasin ja uni valtasi minut.
//1144 sanaa
