Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Katselin tarkasti ja hiukan varautuneena kaksikkoa. Koskaan ei pitänyt aliarvioida vastustajiaan, vaikka he olisivatkin keskenkasvuisia typeryksiä, kuten nämä kaksi, tai ainakin toinen heistä tuntui olevan. Kikiksi esittäytynyt kissa vaikutti enemmän sellaiselta, jonka voisin hyväksyä joukkoomme. Isa taas oli sellainen, jonka kuvittelin hyppivän liiaksi nenilleni.
”No, nyt kuulitte meidän nimemme”, sanoin viileästi. ”Mistä te tulette? Onko teitä muita?”
”Ei meitä ole muita”, Isa vastasi pudistaen päätään. ”Ja me olemme erakkoja, olemme kulkeneet täällä metsässä jo jonkin aikaa.”
Hymähdin sanomatta mitään. Uskoin kyllä, että kaksikko oli tosiaan vain kaksikko. Isa tuntui olevan kissa, joka ei usein valehdellut ja jos olisikin valehdellut, ei hän varmaan olisi ollut siinä kovinkaan hyvä. Häntä oli helppo lukea. Ja vaikka hän oli antanutkin vähän epämääräisen vastauksen liittyen heidän taustoihinsa, ei minua oikeastaan kiinnostanut. Halusin vain varmistaa, etteivät he tosiaan olisi uhka.
”Selvä sitten”, murahdin astuessani nuoren kaksikon ohi. ”Jatketaan matkaa.”
Toivoin voivani jättää nämä kaksi taakseni mahdollisimman pian, mutta tietysti kaikesta piti tehdä hankalaa.
”Hei! Ette te voi noin vain lähteä!”
Käännähdin ympäri ja näin punaruskean naaraan hämmentyneen ilmeen. Ursa ja Oreo näyttivät myöskin hiukan hämmentyneiltä tilanteeseen; halusivatko nuo kaksi muka jäädä jutustelemaan näiden vieraiden kissojen kanssa?
”Kuinka niin?” kysyin värittömästi. Tämä oli ajan haaskausta, ja yritin katseellani viestiä sitä matkakumppaneilleni. Oreo ei tuntunut ottavan viestimisestäni kiinni, Ursa taas teeskenteli tietämätöntä.
”Vastahan me tapasimme”, Kiki sanoi hiukan ujon oloisesti. Pyöräytin silmiäni.
”Kuulkaas, sanon tämän nyt suoraan. Minua ei kiinnosta teidän seuranne enkä usko, että teistä on meille mitään hyötyä, pelkkää harmia.”
Minua vähän kaduttivat nuo sanat nähdessäni kaksikon ilmeet, mutta minun oli pysyttävä järkkymättömänä. En halunnut heitä mukaamme. Piste.
”Etkö ole nyt vähän kylmä?” Oreo kysyi. Loin nuoreen kolliin tiukan katseen.
”Minä teen täällä päätökset. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ottaa nämä kaksi nuorukaista joukkoomme, meidän on ajateltava käytännöllisesti.”
”Kuka on sanonut mitään siitä, että edes haluaisimme teidän mukaanne?” Isa kysyi nenäkkäästi. Siristin silmiäni.
”No, miksi ette sitten anna meidän mennä?”
Isa ja Kiki näyttivät hetken miettivän vastaustaan. He vaikuttivat kissoilta, jotka eivät paljon miettineet tulevaisuutta, tuskin edes seuraavaa päivää.
”Me… haluamme tutustua teihin? Ja sitten ehkä lähteä mukaanne! Ehkä!” Isa vastasi ja Kiki nyökytteli ponnekkaasti, vaikka hänellä tuskin oli ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen toverinsa aikoisi sanoa.
”Jaa”, sanoin hitaasti. ”Siltikin, ruoka ei välttämättä riitä viidelle kissalle, ja -”
Yhtäkkiä pensaiden takaa syöksyi… jotain. Se oli suuri, sähisevä ja omituisen hajuinen. Kavahdin äkkiä kauemmas ja onnistuin väistämään otuksen hyökkäyksen. Etsin nopeasti katseellani ensin Ursan, sitten Oreon. Molemmat näyttivät olevan kunnossa. Hyökkäys ei ollutkaan osunut heihin.
Näin Oreon syöksähtävän olion kimppuun sähähtäen, Ursa meni perässä. Oma katseeni oli lukittunut Kikiin, jonka eläin oli ottanut hyökkäyksensä kohteeksi. Nyt erotin, että eläin oli ilves. Ne olivat vähän kuin me, kissat, mutta se oli suurempi ja omasi outoja piirteitä. Sen leuat olivat lukittuneet Kikin takajalan ympärille. Hetken ajattelin, että ehkä olisi vain järkevää lähteä ja jättää Kiki ja Isa oman onnensa nojaan, mutta hylkäsin ajatuksen pian. Jos ilveksen uhrina olisi ollut Kikin sijaan Ursa, olisin toivonut jonkun voivan auttaa. Eikä Isa yksin pystynyt ilvestä häätämään.
Ursa ei ollut koskaan ollut kummoisempi taistelija, mutta heittäytyessään ilveksen niskaan hän sai vietyä sen huomion hetkeksi muualle nuoresta naaraasta. Voimakkaampi ilves kuitenkin heitti hänet nopeasti selästään, mutta sen tehdäkseen se joutui irrottamaan otteensa Kikistä. Isa riensi ystävänsä luo auttamaan. Minä tilanteen arvioituani syöksähdin vihollisen kimppuun.
Olin meistä viidestä suurikokoisin, joten iskeytyessäni ilveksen selkään sain sen kaadettua maahan. Valmistauduin puremaan ilveksen niskaan tarkoituksenani tappaa, mutta vastustajani onnistui pyörähtämään selälleen ja potkaisemaan minut jaloillaan kauemmas. En kuitenkaan jäänyt maahan kauaksi aikaa makaamaan, vaan nousin nopeasti ylös valmiina uuteen hyökkäykseen. Ilves oli kuitenkin nopeampi ja hyökkäsi sähisten kimppuuni. Kierimme sihisevänä raajojen ja häntien sekasotkuna, kunnes sain hyvän osuman eläimen kasvoihin. Se parahti ja lopetti hetkeksi huitomisen. Onnistuin painamaan ilveksen maata vasten, raastin kynsilläni sen kylkeä karvatuppojen lennellessä. Avasin leukani ja purin ilveksen kaulaan kiinni. Sen karva alkoi peittyä vereen, mutta eläimen yllättäinen liike sai minut horjahtamaan sen päältä ja ilves riensi nopeasti pensaiden suojaan. Siitä tuskin olisi enää meille haittaa, sillä saatoin sen melko huonoon kuntoon.
”Rauhoitu, niin voin katsoa sitä kunnolla.”
Ursan sanat muistuttivat minua siitä, että emme olleet selvinneet hyökkäyksestä täysin vahingotta. Kiki makasi maassa ja näytti olevan tuskissaan. Siskoni oli kumartunut hänen jalkansa ylle tutkimaan sitä. Isa istui huolestuneena ystävänsä vierellä, Oreo pysytteli kauempana mutta näytti myöskin kantavan huolta kissan takia, jonka oli vasta tänään tavannut.
En tiennyt, mitä tehdä. Halusimmeko oikeasti huolehtia haavoittuneesta kissan rääpäleestä? Tiesin, että jos jättäisimme Kikin yksinään, he eivät yhdessä selviäisi. Nuo kaksi olivat vielä aivan liian nuoria tietääkseen, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Siltikin, he eivät olleet meidän vastuullamme.
Ursa tuntui kuin lukevan ajatukseni, sillä huomasin hänen katsovan minua terävästi. Tunsin siskoni niin hyvin, että tiesin tarkalleen, mitä hän katseellaan viesti. *Aiotko oikeasti jättää melkein pentuikäisen kuolemaan? Millainen kissa sinä oikein olet?* Jos emomme ei olisi jättänyt meitä oman onnemme nojaan, voisivat asiat olla hyvin erillä tolalla. En välttämättä näkisi Ursan kylkiluita hänen ruskean turkkinsa läpi, eikä minun välttämättä olisi tarvinnut opetella taistelemaan niin nuorena. Tiesin, että Ursa ajatteli samaa.
Selvä, me jäisimme heidän luokseen ainakin siksi aikaa, että Kiki toipuisi tarpeeksi selvitäkseen. Mutta noiden kahden mukaan ottaminen ei tullut kysymykseenkään.
”Ursa osaa auttaa sinua. Hän on auttanut minuakin”, sanoin yrittäen kuulostaa edes vähän lämpimämmältä, mutta varmasti ääneni kuulosti edelleen hiukan kalsealta. Vaihdoimme Ursan kanssa vielä katseen, sitten naarasta keskittyi hoitamaan nuorempaansa.
”Se ei vaikuta katkenneen, mutta haava on aika vakava. Sinun tuskin kannattaa liikkua pariin päivään, ettei tilanne pahene.”
Istuuduin kauemmas nelikosta. Tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. Ursa ja Oreo tuntuivat käyttäytyvän paljon luontevammin noiden kahden kanssa. En voinut valehdella ja sanoa, etteikö minua hiukan huvittanut mennä heidän luokseen ja kuulua tuohon joukkoon. Mutta minun oli ajateltava realistisesti. Vaikka Ursa ja Oreo ehkä tykästyisivätkin Kikiin ja Isaan, emme voineet ottaa heitä mukaamme. Minun olisi siis pysyttävä kylmän välinpitämättömänä. Koska Oreokin oli vielä nuori, joukkiostamme tulisi iän suhteen epätasapainoinen, jos kaksikko alkaisi matkata kanssamme. Minun olisi opetettava heidät taistelemaan. Ja entä sitten, jos tapahtuisi jotain samanlaista kuin äsken? Ursa ja Oreo olivat kärkkäämpiä auttamaan, enkä voisi hyväksyä sitä, että heille sattuisi jotain sen takia, että he joutuisivat auttamaan noita kahta.
//Oreo? sori jos hittasin liikaa D:
//1000 sanaa
