Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Nefiri, erakko
Kaksijalkalan kadut olivat hiljaiset yöaikaan. Kaksijalat olivat vetäytyneet pesiinsä räksyttävien koiriensa ja jyrisevien hirviöidensä kanssa. Erakoihinkaan ei törmännyt tähän aikaan yhtä usein kuin päivällä, mutta muutaman olin vilaukselta nähnyt. Nälkä kurni vatsassani ja sätin itseäni jälleen kerran siitä, etten ollut ottanut Ursaa mukaan. Eilen olin löytänyt kuolleen hiiren, jonka olin nenää nyrpistäen syönyt. Tänään paras mahdollisuus päästä riistan pariin oli tapahtunut, kun olin törmännyt oravan kiinni saaneeseen erakkoon. Hän oli ollut minua pienempi ja tiesin, että olisin päihittänyt hänet taistelussa. Riistan varastaminen ei kuitenkaan sopinut arvoihini, joten nälän aiheuttamasta heikotuksesta huolimatta olin jättänyt erakon nauttimaan saaliistaan.
Olisiko noloa kääntyä nyt takaisin ja etsiä Ursa ja kumppanit? Kyllä olisi. En voinut olla niin heikko, että luovuttaisin heti ensimmäisen vastoinkäymisen edessä. Kaksijalkalassa sitä paitsi pitäisi olla enemmän ruokaa kuin metsässä. Kaksijaloilta löytyi syötävää yllin kyllin, minun pitäisi vain löytää se. En kuitenkaan koskaan ollut joutunut alentumaan kaksijalkojen jätteiden tonkimiseen. Kaksijalkalassa asuessamme Ursa oli aina pitänyt huolta siitä, että meillä oli tuoretta riistaa. Ehkä minunkin oli vain aika oppia metsästämään.
En kuitenkaan haistanut yhtäkään elävää otusta lukuun ottamatta erästä rähjäistä erakkoa, joka haisi muidenkin edestä. *Uskomatonta.* Kenties en ollut osannut arvostaa Ursaa tarpeeksi. Nuuskittuani läpi jälleen yhden syrjäisen kujan olin valmis luovuttamaan, kun yhtäkkiä nenääni osui kumma tuoksu. Se oli jotenkin syötäväksi tunnistettava, mutta suurimmaksi osaksi vieras. Minulla oli tunne, että olin törmännyt hajuun aiemmin, mutten saanut päähäni sen alkuperää. Koin, ettei minulla kuitenkaan ollut paljoa menetettävää, joten päätin seurata hajujälkeä.
Ja minne se minut johtikaan. Koiran asumuksen ulkopuolelle silmiä särkevän punaisen kupin äärelle. Kuppi oli täynnä ummehtuneen hajuisia nappuloita, joita jotkut erehtyivät luulemaan syötäviksi. Sinä hetkenä päätin luovuttaa. En alistuisi syömään moista moskaa, minä söisin vain riistaa.
Koiran haukunnan säestämänä pyrähdin paikalta salamana pois. Olisin voinut tappaa mokoman karvaturrin ja syödä sen, mutta ajatus oksetti minua. Ehkä ongelmana ei ollutkaan se, etten osannut saalistaa, vaan pikemminkin nirsouteni.
Hypähdin alas turvapaikkanani toimineelta muurilta ja vilkuilin ympärilleni. Kaksijalkalan autiot kadut olivat olleet vesiperä, joten ehkä minun oli suunnattava lehtevämmille alueille. Mutta minne siis?
Näytin kaiketi melko eksyneeltä ja näin vaarattomalta, sillä yhtäkkiä edessäni seisoi nuori, valkoinen kissa pyytämässä apua.
”Voitko auttaa minua?” kissa kysyi. Hänen silmänsä olivat kummallisen punertavat ja niissä loisti huoli. ”Silver on loukkaantunut!”
Tuttu tilanne minulle. En kuitenkaan mielelläni auttanut avuttomia pentuparkoja, pahimmillaan se johtaisi siihen, että joutuisin asettumaan päiviksi. Sitä paitsi – jos en olisi auttanut Kikiä, en olisi sotkenut Isaa suunnitelmiini, eikä Isa olisi kuollut. Minun ei kannattaisi sotkeutua muiden asioihin, se ei koskaan johtanut mihinkään hyvään.
Vatsani kurisi jälleen vastausta pohtiessani, ja se muistutti minua yhdestä vaihtoehdosta, josta minäkin saisin jotain hyötyä irti.
”Selvä”, sanoin kissalle, ”autan sinua ja kaveriasi sillä ehdolla, että annatte minulle riistaa. Enkä puhu mistään parista hassusta hiirestä.”
//Rubiini?
//444 sanaa
