Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko | Kujakissayhteisö
Kaksi kuuta sitten olin heittänyt vapaudelleni hyvästit liittyessäni kujakissayhteisöön. En tarkoittanut, että Keijukainen olisi ollut oikeassa sanoessaan, etten tulisi koskaan enää lähtemään tästä kaksijalkalasta. Tulisi koittamaan päivä, jolloin minuun luotettaisiin tarpeeksi jotta onnistuisin livahtamaan tieheni. Se päivä ei kuitenkaan ollut vielä horisontissa. Nämä kaksi kuuta kujakissayhteisö oli nimittäin pitänyt minua, Rubiinia ja Silveriä jatkuvasti silmällä. Oli kulunut päiviä ennen kuin meidät oli uskallettu päästää edes ulos rakennuksesta. Nyt pääsimme sentään mukaan partioihin, mutta silloinkin meidät pidettiin visusti erillään.
Vaikka uhosin mielessäni paljon pakenemisestani, se ei silti ollut suunnitelmissani. En vain pitänyt siitä, että Keijukainen kuvitteli olevansa minun yläpuolellani ja kykeneväinen komentelemaan minua. Kujakissayhteisö kiinnosti minua suunnattomasti, joten en ollut aikeissa lähteä ainakaan pitkään aikaan. En kuitenkaan pitänyt näistä kissoista, enkä luottanut heihin. Osasin teeskennellä itseäni tyhmempää ja toivoin, että he oppisivat luottamaan minuun; itse en kuitenkaan uskaltanut rentoutua heidän seurassa hetkeksikään. Ilman Rubiinia ja Silveriä olisin tullut hulluksi. Oli uuvuttavaa olla varuillaan joka hetki, joten olin kiitollinen tuttavista, joihin saatoin – ainakin joissain määrin – luottaa.
Vaikka olin varttunut melko samanlaisilla seuduilla, en pitänyt myöskään tästä kaksijalkalasta. Elettyäni täällä nämä pari kuuta olin ymmärtänyt kuinka paljon pidin metsästä. Kaksijalkalassa ei tuntunut olevan tarpeeksi ilmaa hengitettäväksi. Kujat olivat ahtaita ja uhkaavia, ilma sakeaa erilaisista tungettelevista hajuista. Pidin metsässä siitä, että näin kaikkialle ympärilleni – metsässä ei ollut korkeita rakennuksia tai arvaamattomasti avautuvia ovia.
Yksi niistä heilahtikin eteeni ja kavahdin säikähtäneenä kauemmas. Kaksijalka ei kuitenkaan astunut ulos, vaan sulki oven kolahtaen. Huokaisin syvään. Milloin minusta oli tullut näin säikky? Kenties syynä oli alituinen valppauteni – aistini olivat viritettyinä äärimilleen, ja olin huomannut pienimmänkin ärsykkeen aiheuttavan minussa reaktion. Pelkäsin joka hetki, että kujakissayhteisön jäsenet, muut erakot, kaksijalat, koirat tai hirviöt pääsisivät yllättämään minut. Olin uskomattoman uupunut, sillä ainoastaan Rubiinin ja Silverin seurassa saatoin rentoutua hetkeksi. Partiot olivat pahimpia: minun oli pidettävä silmällä, korvalla ja nenällä sekä ympäristöäni että muita partion jäseniä.
Ehkä minun oli viimein myönnettävä, ettei sama voinut jatkua. Minun olisi parempi ystävystyä edes yhden kujakissayhteisön kissan kanssa. Vaihtoehdot eivät vain olleet kovin kaksisia, tuumin vilkaistessani takanani kulkevaa Arpea. Parhaassa tapauksessa ystävystyisin jonkun voimakkaan ja kykeneväisen kissan kanssa. Arpi ei sopinut kuvaukseen luisevan olemuksensa ja puuttuvan silmänsä kanssa.
Huokaisin helpotuksesta, kun viimein saavuimme takaisin tutuksi tulleeseen rakennukseen. Suuntasin suoraan Rubiinin ja Silverin luo; nuorempi näytti juuri heränneen.
”Hei Nefiri!” Rubiini tervehti ehdittyäni kaksikon luo. ”Minkälaista ulkona oli?”
Lysähdin nuoren erakon viereen kyljelleni hymyn noustessa kasvoilleni.
”Aika samanlaista kuin viimeksikin”, vastasin virnistäen. ”Tosin lunta on satanut hiukan lisää.”
Luotin siihen, että Silver vahti muita kissoja ja annoin silmieni sulkeutua hetkeksi. En uskonut Rubiinin osaavan olla varuillaan heidän kanssaan, hän vaikutti jopa pitävän joistakin yhteisön jäsenistä. *Toisaalta*, ajattelin ja loin miettilään katseen valkoiseen naaraaseen, *se voikin olla hyvä asia.*
”Sanohan Rubiini, oletko saanut täältä uusia ystäviä?” kysyin hetken tuumittuani. ”Onko joihinkin kissoihin ollut helppoa tutustua?”
//Rubiini?
