Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Kaksijalkala oli hiljainen. Jostain kaukaa kuului hiljainen kaksijalan huuto, jota seurasi kimeämpi, kaksijalan pennun vastaus. Kaksikko jutteli hetken, äänet vaimenivat, kunnes lopulta niiden pesän seinässä oleva luukku kuului sulkeutuvan. Seurasin tylsistyneenä katseellani taivaalla kiitävää lintua. En ollut sellainen kissa, joka kaipasi toimintaa joka hetkellä nauttiakseen elämästään, mutta odottelu oli tylsää. Ja tätä odottelua oli mielestäni kestänyt jo ihan tarpeeksi kauan.
Istuin erästä kaksijalan pesää ympäröivän kivisen aidan päällä. Pesän asukit olivat vetäytyneet sisälle jokin aikaa sitten, muuten en olisi siinä istunutkaan. Kerran pari kaksijalan pentua olivat pihalla telmiessään huomanneet minut ja ajatelleet, että olisi hauskaa tarrata häntääni kiinni kun huomioni oli kiinnittynyt hiiren vaanimiseen. Ei koskaan enää. Nyt tiesin paremmin; pennut olivat auringonlaskuun mennessä aina palanneet sisälle, joten olin turvassa.
En ollut ehkä kokenein erakoista, mutta tunsin tämän kaksijalkalan hyvin. Tiesin, missä asuivat ystävälliset kaksijalat, jotka tarjosivat joskus maitoa jos pyysin. Tiesin myös, mitä paikkoja tuli välttää, niin äkäisten kaksijalkojen kuin muiden kissojenkin takia.
Katselin kauempana siintävää metsikköä tarkasti. Mitään liikettä siellä ei näkynyt, ja kävin kärsimättömäksi. Läheisestä puusta kavahti lentoon lintu, mutta vaikka korvani vaistomaisesti kääntyi äänen suuntaan, en hellittänyt katsettani. Pian pensaikkojen välistä astui esiin kissa. Siristin silmiäni. Ruskea naaras katsahti ympärilleen roikottaen suussaan pitkähäntäistä elukkaa. Valkoiset tassut lähtivät keveästi tepastelemaan minua kohti.
Laskeuduin alas aidalta naaraan saapuessa lähemmäs. Erakko huomasi minut ja soi pienen hymyn tervehdykseksi. Omat harmaansiniset silmäni kohtasivat hänen meripihkaiset.
”Ursa”, aloitin kun sisareni seisahtui eteeni. ”Tuossa on yksi orava. Sanoin, että tarvitsemme ainakin kaksi riistaeläintä.”
Ursa tiputti saaliinsa maahan ja näytti enemmänkin kyllästyneeltä kuin loukkaantuneelta.
”Joo, niin näyttäisi olevan. Ei voi mitään, meidän on vain jaettava.”
Tuhahdin hiljaa kääntyessäni ympäri. Olimme molemmat hyviä metsästäjiä, mutta Ursa oli aina ollut minua parempi. Siksi ei olisi ehkä fiksua olla hänelle liian ankara sen suhteen. Tiesin, että jos hänen ei ollut onnistunut saada tarpeeksi saalista, ei olisi minunkaan.
”Olkoon, mennään.”
Kuljin edellä taivaan pimentyessä yllämme. Kuulin Ursan askeleet takanani. Hän oli varuillaan, vaikka tiesi, ettei hänen tarvinnut. Olimme ainoat erakot lähettyvillä, joten kilpailijoita ei osuisi tiellemme. Suuri osa erakoista liikkui sitä paitsi yksin, eivätkä he yleensä uskaltaneet asettua kahta kissaa vastaan.
Jonkin matkaa kuljettuamme saavuimme alueelle, jossa kaksijalkojen pesiä oli tiheämmin. Ne olivat täällä myös korkeampia, joskin myös ränsistyneempiä. Kahden hiekan värisen pesän välistä löytyi kuja, jossa oli sikin sokin kaksijalkojen sotkuja. Ne toimivat hyvänä näkösuojana. Joskus kaksijalat toivat tänne ruokaansa, mutta se oli useimmiten syömiseen kelvotonta.
Haistelin ilmaa ennen kuin astuimme kujalle. Olimme asuttaneet tätä paikkaa jo jonkin aikaa, sillä se oli siihen sopiva. Täällä oli rauhallisempaa kuin syvemmällä kaksijalkalassa, jossa oli myös enemmän erakoita. Myös metsä oli lähellä. Lähistön kaksijalat eivät juuri välittäneet meistä, ja joskus antoivat meille jopa syötävää. Näistä syistä nämä kulmat olivat suosittuja asuinpaikkoja, emmekä voineet koskaan olla liian varovaisia. Reitti näytti kuitenkin olevan selvä.
Ursa asteli kujan perälle ja tiputti saaliinsa maahan. Nukuimme kaksijalkojen jättämissä ruskeissa laatikoissa. Ne suojasivat tuulelta hyvin ja suojasivat katseilta. Ursa oli mukavuudenhaluisena tuonut omaansa pehmusteita, kuten sammalta ja heinää. Minä en niin välittänyt sellaisesta, mutta lehtikadon aikaan oli kadehtinut Ursan mukavaa pesää.
Kumarruimme molemmat oravan ylle syömään. Huomasin, että se oli saanut lihaa luidensa ympärille. Eläimet eivät enää olleet yhtä hoikkia kuin kylmempinä aikoina, mikä oli meille vain hyvä.
Syötyään Ursa istuutui sukimaan ruskeaa turkkiaan. Hetken kuluttua hän kohotti katseensa mietteliäänä.
”Kauanko aiomme olla täällä?”
Siskoni kysymys yllätti minut, sillä en ollut kuvitellut, että hän halusi lähteä. Asiat olivat meillä hyvin, riistaa riitti, vaaroja oli vähän.
”Miten niin? Minne sinä muka haluaisit mennä?”
Olin itsekin ajatellut toisinaan muualle lähtemistä. Elämäni oli yksitoikkoista. Tuntui, että elimme vain selvitäksemme. Päivät saalistimme, illan tullessa söimme ja yöt nukuimme. Auringon noustessa sama toistui. Ursa ei ollut kuitenkaan koskaan ilmaissut tyytymättömyyttään.
”Täällä elämä on tylsää. Aina samaa päivästä toiseen. Haluan kokea jotain. Ehkä tavata muita kissoja”, naaras vastasi ja virnisti. ”Ei siinä, etteikö sinun seurasi olisi antoisaa.”
Irvistin takaisin. Ehkä Ursa oli oikeassa. Tämä paikka oli ollut järkevä ratkaisu lehtikadon aikaan. Nyt kun säät kuitenkin lämpenivät, meillä ei ollut enää tarvetta pysytellä täällä.
”Saatat olla oikeassa”, myönsin vastahakoisesti. ”Mutta minä teen sen päätöksen.”
Ursa tuhahti asettuessaan omaan pesäänsä.
”Ihan miten vain.”
Minäkin siirryin omaani. Pian kuulin Ursan hengityksestä, että hän oli vaipunut uneen. Kohta seurasin hänen perässään ja näin unta uusista paikoista, uusista kissoista.
//693 sanaa
