Nefiri
//Kirjoittaja: Auroora
//Erakko |
Vilkaisin taakseni vielä kerran. Oreo näytti surulliselta, samoin Kiki, vaikka olimmekin melko äskettäin tavanneet. Omat kasvoni olisivat heijastaneet samaa ilmettä, jos en olisi parhaani mukaan peitellyt tunteitani. Ursa onnistui siinä hyvin; tiesin, ettei siskoni olisi halunnut minun lähtevän, mutta hän hymyili silti. Minulla oli tunne, että hän oli uumoillut näin tapahtuvan. Hän tiesi, että olin aina halunnut jotain suurempaa. Jotain enemmän. Laajempia maita ja korkeampia taivaita. En voinut jäädä aloilleni heidän luokseen, tyytyä tähän kotoisaan ja rauhalliseen ilmapiiriin. Vaikka meidän elämämme oli ollut mutkatonta, maailma oli täynnä ongelmia. Sen oli Isan kuolema minulle näyttänyt. Uskoin, että minut oli tarkoitettu korjaamaan nuo ongelmat. Ensimmäinen ongelma, jonka kimppuun kävisin, oli klaani.
Kohtasin Ursan katseen vielä kerran ennen kuin astahdin pensaikon välistä pois kolmikon näkökentästä. Pysähdyin kuitenkin pian. Mihin ihmeeseen minun kuului mennä? Sen suhteen, miten paljon olin ajatellut lähtemistä, olin hyvin vähän tuuminut, minne itse asiassa menisin. Klaania en voinut kohdata vielä, yksin en tietenkään voisi tehdä mitään. Olin päättänyt, että minun oli löydettävä uusi kissajoukko, jonka kanssa voisin saavuttaa tavoitteeni. Ursan, Oreon ja Kikin kanssa en voisi sitä tehdä – en halunnut, että heille kävisi kuin Isalle. Välitin kolmikosta liikaa.
Mutta mistä sitten löytäisin samalla asialla olevia kissoja? Tai edes saman mielisiä. Täällä metsässä ei asustanut klaanin kissojen lisäksi muita kuin yksinäisiä erakkoja. He välittivät vain siitä, että saivat syödä ja selvitä uuteen päivään. Vastaus oli siis ilmiselvä, mutta en pitänyt siitä. Minun olisi palattava kaksijalkalaan.
No, muuta vaihtoehtoa ei juuri ollut, joten otin oikeaksi kokemani suunnan. Ainakin tunsin nuo seudut hyvin. Minä ja Ursa olimme kasvaneet siellä, ehkä meidän ei ensinnäkään olisi pitänyt lähteä sieltä. Vatsani kurisi kuin muistutuksena siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin ilman siskoani. Tietysti ensimmäisenä arvostin hänen tukeaan ja rakkauttaan, mutta heti toisena listalla oli hänen peittämätön kykynsä löytää riistaa mistä tahansa. Kurtistin ärsyyntyneenä kulmiani. Minun olisi kai pakko opetella saalistamaan itse. Onneksi lehtikato oli nyt takana. Viherlehden aikaan luonto heräsi takaisin eloon, joten löytäisin varmasti syötävää. Saisinko sitä kiinni oli sitten asia erikseen.
//328 sanaa
