Neponen
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Neponen oli juuri asettunut suurelle, korkealle makuualuselle nukkumishuoneeseen ja painanut päänsä tyynyyn valmiina ensimmäisille päiväunille, kun hän kuuli varsin häiritsevää kolinaa kaksijalanpesänsä ulkopuolelta. Ääni toistui muutamaan otteeseen, kolli kuunteli sitä korvat höröllä. Hetkeksi tuli pidempi tauko. Sitten taas kolisi. Ääni tuntui tulevan Neposen pihalta.
”Mitä hiivattua?” Neponen murahti itsekseen.
Valtava köriläs nousi ylös vaivalloisesti; hänen oli pakko tarkistaa, mitä oikein oli tekeillä. Oliko Neposen kaksijalka kenties jo palannut takaisin, ja keksinyt taas jotain aivan älytöntä ajanvietettä? Kyllähän kaksijalan täytyi muistaa, että nyt oli Neposen päiväuniaika!
Astellessaan pesän ympäri laiskasti jolkotellen tuuheaturkkisen kollin päähän sattui toinen ajatus. Mitä jos joku yritti tunkeutua Neposen kotiin? Se joku olisi taatusti vahdannut, että kaksijalka poistuisi paikalta. Ehkä se ei tiennyt, että tätä pesää vartioi itse Neponen! Tai pahempaa, kolli ajatteli, ehkä vihollinen hyökkäsi Neposen pesään!
Kotikisu pysähtyi silmiään siristellen ikkunalaudan alle.
”Mutta kuka vihollinen?” hän ihmetteli ääneen. ”Eihän minulla ole vihollisia. Vielä. Vai onko?”
Taas kuului ’klonks!’ Neponen valpastui ja loikkasi isoksi kissaksi yllättävän kevyen oloisesti kapeahkolle ikkunalaudalle, jonka päälle hän laskeutui taitavasti. No, jos ei lasketa toista takajalkaa, joka meinasi lipsahtaa yli laidan.
Kolli asettautui istumaan tukevasti, ja sitten hän jäi tuijottamaan ikkunasta pihalle.
’Klonks!’
Neposen yksityisalueella, hänen oman pihansa reunalla, kyyhötti pieni kermanvärinen kissa, jonka kasvot, jalat ja häntä olivat punertavan sävyiset. Tai no, lähes kaikki muut kissat olivat Neposen näkökulmasta pieniä… Mutta tämä kissa näytti jotenkin lyhyeltä.
Sitten Neponen huomasi muukalaisen korvat! Mitä ihmettä niille oli oikein käynyt? Vaalean kissan korvat taipuivat omituisesti taakse päin.
Neponen tapitti paikoillaan osin kyllästyneen – voisi jopa sanoa pettyneen – ja osin hämmentyneen näköisenä, kun tuo kissa loikkasi uudemman kerran Neposen pihan laidalla olevan säiliön päälle. Tai ennemminkin sitä päin. ’Klonks!’
”No jo on.”
Yhtäkkiä kissa huomasi Neposen. Muukalaisen ilme näytti jotenkin kirkastuvan. Neponen olikin ollut näkevinään tämän kasvoilla varsin surkean ilmeen. Eipä hänellä voinut kaikki ihan hyvinkään olla, Neponen ajatteli – koska kuka hiirenaivo yrittää heittäytyä metallisäiliötä päin?
Siinä samassa Neponen siirtyi pienelle ikkunaluukulle, joka oli hyvin pienesti raollaan. Hän veti sitä auki tassullaan, kunnes totesi mahtuvansa aukosta läpi.
Suuri ruskea kolli änki itsensä luukun väliin ja hyppäsi alas pihallensa. Kolli värähti hiukan maan yllättävää viileyttä. Hän ravisti turkkiaan nopeasti, jolloin se pöyhistyi. Vieras kissa katseli Neposta silmät pyöreinä ja näytti hiukan epävarmalta.
Neponen pysähtyi tuon itseään huomattavasti pienemmän kollin eteen.
”Mikä sinun ongelma-”, Neponen aloitti, mutta korjasi äkkiä, ”hei, kuka sinä olet? Voinko auttaa sinua jotenkin?”
Neponen ei tietenkään esitellyt itseään, koska oletti toisen tietävän kyllä, kuka hän oli. Ei kai kukaan nyt sattumalta Neposen pihalle tulisi. Ehei!
//Puh?
