Neponen
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Neposen uusi tuttavuus Kalle oli kysynyt, olisiko Neposella tarjota ruokaa ja kehuskellut sitten Myy-nimisestä ystävästään, joka kuulemma tarjosi naamiokuvioiselle kollille ruokaansa silloin tällöin tämän pyytäessä. Ruskea kolli ei pitänyt siitä, miten Kalle kehuskeli moisella asialla. Hän oli kuitenkin melko varma, että Kalle valehteli asiasta. Kuka kissa muka olisi niin antelias, tai typerä, että antaisi jollekin toiselle ruokaansa? Neponen pohti, mahtoiko tämä Myy olla se toinen kissa, jonka haju Kallen pihan nurkilla erottui. Suuri kolli tarkasteli hetken Kallea katseellaan, ennen kuin vihdoin vastasi:
”Minulla ei ole antaa ruokaa, se hädin tuskin riittää minulle… Mutta onpa sinulla oikein hieno ystävä!”
Neponen kuulosti ensin kuolemanvakavalta ja korotti sen jälkeen äänensä erittäin korkeaksi liioitellessaan ihailuaan hiukan, jotta saisi Kallelle hyvän mielen. Kallen häntä nousi pystyyn ja kolli nyökytteli päätään. Oikeasti Neponen oli todella kateellinen ja katkera nuoremmalle kollille siitä, että tämä omisti moisen ystävän. Neponen ei halunnut kuulla Myystä enää mitään.
”Haluaisitko sinä, että menen kysymään Myyltä ruokaa sinullekin, jos kerran sinulla on noin huono tilanne?” Kalle tarjoutui sitten. Neposesta tuntui hyvältä, kun hän oli erottavinaan kotikisun sinisissä silmissä pientä huolta. Neponen ei siltikään halunnut kuulla Myystä enempää.
”Ei tarvitse. En usko, että hänen ruokansa maistuisi minulle”, Neponen sanoi. Kalle tuijotti häntä hetken hyvin hämillään, kuin olisi kuullut jotakin aivan järjetöntä tai unohtanut nimensä.
”Luulit varmaan jo, että olen villi metsäkissa”, Neponen naurahti leppoisasti, ”mutta olen kyllä ihan vain villi kotikisu, ainakin toistaiseksi. Tarkoitin vain, että minulla on hyvin rajoittunut maku; syön lähinnä vain onnikalaa.”
”Onnikalaa?” Kalle ihmetteli. ”En ole kuullutkaan.”
*No, se ei ole ihme…* Neponen ajatteli, *Kalle vaikuttaa varsin toivottomalta tapaukselta. Ainakin toistaiseksi. Onneksi hän tapasi minut.*
”Etkö?” Neponen hämmästeli. ”Ei se mitään, Kalle, ehdit kyllä maistaa sitä moneen kertaan. Olet vielä nuori.”
”No et sinäkään vanhalta näytä. Mutta Neponen… mistä minä tunnistan onnikalan, jos syön sitä?” Kalle kysyi ja tapitti edelleen Neposta sinisillä silmillään.
”Siitä tulee niin onnellinen olo, että tunnistat sen varmasti”, ruskea kolli vastasi ja alkoi pestä toista etukäpäläänsä, jonka yhteen kynteen oli tarttunut jotakin koirankakan makuista. Se oli varmasti vain multaa. Neponen laski tassunsa alas ja tuijotti hetken tyhjyyteen suu raollaan sekä järkytyksestä että yrityksestä saada paha maku pois suusta. Äkkiä Neponen nousi neljälle tassulle.
”O-oletko sinä lähdössä?” Kalle kysyi. Pienempi kolli oli säpsähtänyt Neposen äkkinäisestä liikkeestä, mutta Neposesta tuntui hyvältä tuntea itsensä isoksi, hurjaksi villikissaksi. Neponen tiesi, että hänestä näkyi ulospäin, miten pelottava hän oli!
”Olen. Haluatko tulla mukaan? Voisin opettaa sinut kunnon kollin tavoille!” Neponen tarjoutui ja siristi silmiään ystävällisesti.
”Jos siis vain haluat oppia, miten kulkea naapurustossa peloitta, häntä pystyssä, ja miten saada kaikki naaraat ihastumaan sinuun ja kaikki koirat pelkäämään sinua…” Neponen maukui katse taivaalla, kuin se olisi ollut merkityksetön sivuhuomio. Neponen odotti jännityksellä, mitä Kalle vastaisi. Ruskea, pitkäkarvainen kolli oli kovin yksinäinen ja hän toivoi, että saisi vielä Kallesta ystävän… Olihan Kallea nyt pakko kiinnostaa edes joku Neposen luettelemista asioista… Eikö? Neponen ei ollut siitä enää niin varma muistaessaan, että Kallella tuntui olleen aikaisemmin vain ruoka mielen päällä… Mutta olihan Kallen toisaalta pakko nähdä, miten hieno, ihailtava ja arvokas kissa Neponen oli!
//Kalle?
