Neponen
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Neponen tepasteli häntä pystyssä kaksijalkansa jalkojen juuressa.
”Kamala nälkä! Anna jo ruokaa! Nyt heti! Minun ruokani on jo myöhässä!” suuri, tuuheaturkkinen kolli kurnutti kuuluvasti luoden vaativan katseen kaksijalkaansa. Iloisena hän näki ruokakaapin avautuvan ja kiiruhti puskemaan sen ovea. Neponen istahti odottamaan, kun kaksijalka laittoi Neposelle annoksen kiiltävään astiaan tason päällä.
”Äkkiä nyt!” Neponen komensi. ”Oikeasti, minä kuolen nälkään!”
Hoputus näytti toimivan, sillä kaksijalka lähti heti kuljettamaan Neposen ruoka-astiaa etukäpälässään kohti Neposen ruokapaikkaa. Neponen kiiruhti ruokapaikalle kaksijalan edellä ja istui hyvän tavan mukaisesti ruoka-alustan eteen. Sillä tavalla ruoka tuli nopeammin hänen eteensä. Neponen tuijotti astiaa, kun hänen kaksijalkansa laski sen alusastialle, johon se upposi täydellisesti.
Suuri, ruskea kolli työnsi kuononsa kupin ylle vetääkseen ihanat tonnikalan tuoksut sydämeensä asti. Neponen alkoi syömään ruokaansa, mutta lopetti melkein heti. Hänen ei tehnyt mieli syödä nyt.
Noin. Iltaruoka varmistettu, hän ajatteli itsekseen. Neposelle oli tärkeää, että ruuat tulivat oikeaan aikaan, riippumatta siitä, oliko hänellä oikeasti nälkä vai ei. Neponen vilkaisi kaksijalkaansa, joka puhui taas jotain turhaa hänelle. Kaksijalka näytti hämmentyneeltä. No, jos Neponen jotain oli oppinut, niin sen, etteivät kaksijalat olleet mitenkään erityisen älykkäitä. Neponen ei aina ollut varma, eikö kaksijalka ymmärtänyt häntä vai eikö se vain halunnut totella häntä. Suurin osa kommunikaatiosta sujui kuitenkin mutkitta, mistä Neponen oli ylpeä. Hän oli kouluttanut kaksijalkansa hyvin huolella.
Neponen jätti kaksijalan ölinät huomiotta ja pujahti lattialla olevaan petiinsä, jossa oli katto ja pehmeä pohja.
Seuraavana aamuna Neponen oli herännyt varhain komentamaan hänen kaksijalkaansa ylös Neposen suuresta, korkeasta pedistä, jonka hän jakoi kaksijalan kanssa. Pitihän silläkin olla joku paikka, missä nukkua. Neponen antoi kaksijalan nukkua siinä öisin, kun taas Neponen itse makoili siinä osan yöstä ja toisinaan isonkin osan päivästä.
Neponen maiskutti aamupalaansa tyytyväisenä. Hän oli iloinen, kun aamiaista ei ollut tänään tarvinnut odottaa kauaa. Kaksijalka teki kuitenkin jo lähtöä; kolli päätteli sen siitä, kun kaksijalka liikehti ripeään tahtiin Neposen kaksijalanpesän uloskäynnin lähellä. Neponen nuolaisi suupieliään kertaalleen ja tepsutteli sitten katsomaan kaksijalan lähtöä. Hän sai pian katsekontaktin kaksijalan kanssa. Silloin pörheä kolli kiiruhti uloskäynnin edessä olevalle lattiaturkille ja katsahti jälleen ylös.
”Pääsenkö mukaan tällä kertaa?” Neponen kysyi, mutta ei ollut aivan varma, sanoiko sitä ääneen vai pelkästään ajatuksissaan. Neponen kuitenkin tiesi, että kaksijalka kykeni lukemaan hänen ajatuksiaan toisinaan myös eleiden avulla. Sekin oli rankan koulutuksen tulosta. Sen lisäksi Neponen osasi toisinaan avata ovia ajatuksen voimalla. Hänellä oli hyvin paljon erityisiä kykyjä, mistä kolli oli ylpeä.
Kaksijalka sanoi Neposen nimen ja höpötti sitten jotakin kaksijalkakielellä, ennen kuin uloskäynti avautui ja kaksijalka käveli ulos pesästä. Ruskea kolli tuijotti kaksijalkaa silmiin pettyneenä, samaan aikaan uteliaana siitä, mihin tämä oikein oli menossa. Neponen kuuli vielä kaksijalan ääntelevän lajityypilliset hyvästinsä, ennen kuin uloskäynti sulkeutui ja Neponen näki edessään vain seinän. Kaksijalka oli taas jättänyt hänet yksin, niin kuin Neponen oli arvannut. Hetken hän vain istui paikoillaan ja kuunteli, miten askelten äänet seinän toisella puolen vaimenivat.
”Ihan tylsää”, Neponen sanoi itsekseen tympääntyneenä. Hän ei ollut vielä keksinyt keinoa, millä saisi estettyä kaksijalan lähtemästä kotoa. Äkkiä hän muisti, että kaksijalka oli jättänyt kapean ikkunan auki. Nyt olisi täydellinen tilaisuus mennä tutkimaan uusia paikkoja naapurustossa sekä keräämään itselleen lisää julkisuutta, Neponen ajatteli. Ei näin arvokas kolli ansainnut viettää niin montaa tuntia yksin päivisin! Hän tarvitsi kipeästi muutakin seuraa, kuin oma kaksijalka, joka oli poissa puolet päivästä melkein joka päivä.
Neponen loikkasi kiipeilypuuhunsa, joka oli ikkunan vieressä. Siitä oli kuitenkin noin hännänmitan pituinen harppaus avoimen, kapean ikkunan tasolle. Hän kurottautui toinen etutassu edellä avointa ikkunaa kohti ja onnistui saamaan käpälän tukevasti ikkunan tasolle. Hän oli käynyt ulkona salaa ennenkin, mutta jaksoi harvemmin lähteä mihinkään päivisin, sillä kolli nukkui yleensä suurimman osan valoisasta ajasta. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä ensimmäisten päiväunien aika, joten pieni seikkailu auttaisi hyvin tylsyyden välttämisessä. Kolli siirsi nopeasti valtavista etutassuistaan toisenkin ikkunatasolle. Aukko oli leveydeltään juuri sopiva, sillä Neponen mahtui siitä läpi helposti, pitkien kylkikarvojen hipaistessa vain kevyesti ikkunan reunoja, kun kolli siirsi takajalkansakin ikkunalle ja hyppäsi pihalle.
Tuuheaturkkinen rotukissa lähti hetken rohkeutta kerättyään kävelemään häntä pystyssä pihansa poikki kohti naapurin pihaa.
Hetken naapurustossa haahuiltuaan Neposta alkoi väsyttää. Hän oli kyllä löytänyt uusia, mielenkiintoisia hajuja sekä vakoillut muutamaa yhdellä pihalla touhuavaa kaksijalkaa, mutta retki alkoi käydä jo hiukan tylsäksi, kun Neposta vastaan ei ollut tullut kissan kissaa. No, ehkä kaikki olivat kaksijalanpesissä nukkumassa, Neponen ajatteli pettyneenä.
”Ette tiedä, mitä menetätte”, Neponen sanoi ääneen ylittäessään seuraavan aidan. Kollin kehokin alkoi jo väsyä. Ei hän ollut tottunut moiseen kuntosuoritukseen. Hän oli kävellyt lukuisten pihojen läpi ja ylittänyt sitäkin enemmän aitoja.
Alas laskeutuessaan Neponen pani merkille, että tässä pihassa oli suuri ulkotarha. Pihalla leijaili myös selkeä kissan tuoksu. Se ei kuitenkaan tuntunut erityisen vahvana, joten kolli päätteli, ettei tämän kaksijalanpesän kissa merkannut reviiriään säännöllisesti. Neponenkaan ei harrastanut moista. Hänestä se oli naurettavaa. Mitä väliä oli jollakin merkatulla reviirillä, kun Neponen sai joka tapauksessa kävellä ihan missä halusi? Olihan tämä sentään Neposen valtakunta.
Ruskeaturkkinen kolli kiersi ne kohdat pihasta, jossa oli vielä lunta ja pysähtyi pihan kulmaan. Siinä oli mukava, varjoisa ja lumeton kohta. Kolli avasi suunsa valtavaan haukotukseen.
”Kelpaa toistaiseksi”, Neponen totesi. Sitten hän käpertyi mukavasti kerälle varjoon niin, että hänen selkänsä hipoi aitaa.
Neponen havahtui nopeasti hereille kuullessaan äänen jostakin läheltä. Kolli silmäili ympäristöään valppaana villit, kullanvihreät silmät viiruina. Sininen, hiukan pelokas silmäpari tapitti Neposta muutaman kissanmitan päässä. Silmät kuuluivat tuuheaturkkiselle, melko paljon Neposta pienemmälle, naamiokuvioiselle kollikissalle.
”Ku-kuka sinä olet? Mitä teet pihallamme?” muukalainen kysyi, kun Neponen nousi istumaan. Neponen avasi suunsa haukotukseen ja porasi sitten katseensa sinisilmäiseen kolliin, joka näytti siltä, kuin olisi juuri eksynyt omalla pihallaan. Oliko tuon tohelon ollut ihan pakko keskeyttää Neposen unet? Miten hän ei muka tiennyt, kuka Neponen oli?! Muukalainen vaikutti kuitenkin useita kuita Neposta nuoremmalta, joten Neponen ei halunnut suuttua siitä. Ehkä hänestä voisi saada ystävän.
”Etkö sinä tiedä kuka minä olen?” Neponen kysyi noustessaan seisomaan. Naamiokuvioinen kissa näytti vasta nyt huomaavan, miten suuri Neponen oikeasti oli, ja tämä kavahti hiukan taaksepäin niskakarvat sojossa. Neponen lähti tepastelemaan aidan vierusta eteenpäin häntä pystyssä. Hän oli ylpeä siitä, että sai niin ison vaikutuksen aikaan komealla ulkonäöllään ja arvokkaalla olemuksellaan.
”Minä olen Neponen!” hän ilmoitti kurnahtaen. Sitten hän teki pitkän ja näyttävän loikan ylös sen aidan päälle, jota kohti hän oli astellut. Neposesta tuntui hyvältä, kun nuori kolli tapitti häntä alhaalta silmät pyöreinä. Neponen ajatteli, että kolli taatusti ihaili häntä ja hänen mahtavaa loikkaansa!
”Entä kuka sinä olet? Ja miksi herätit minut arvokkailta päiväuniltani?” Neponen kysyi.
//Kalle?
