Neponen
//Kirjoittaja: Koivu
//Kotikisu | Klaanien läheinen kaksijalkala
Neponen avasi suunsa valtavan suureen haukotukseen. Suuri, komea kolli laski päänsä takaisin pedille. Hetken kuluttua seurasi toinen haukotus. Yön viimeiset unoset taisivat olla siinä. Kolli tuumi, että oli aika nousta.
Neponen nousi ylös, tarrasi kynsillä pehmoiseen alustaan, työnsi takapuoltaan taaksepäin ja venytti etukäpälänsä ja selkänsä isoon venytykseen. Sen mukana saapui kolmas haukotus.
”Voi kun väsyttää!” kolli maukaisi epäselvästi itselleen korkealla äänellä haukotuksen lomassa. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaa kaksijalkaansa, jolla oli pää toisella puolen jättimäistä petiä, kuin missä Neponen oli nukkunut. Se näytti olevan sikeässä unessa, rauhallisesta hengityksestä päätellen. Neponen tiesi kyllä, milloin kaksijalka oli hereillä ja milloin ei. Häntä ei voinut huijata. Kolli tarkkaili kuitenkin kaksijalkaansa vielä hetken. Neponen ei ymmärtänyt, miten kaksijalka jaksoi nukkua aina samassa kohdassa, saman suuntaisesti. Se oli tosi outoa.
Suuri, tuuheaturkkinen kotikisu köllähti samassa takaisin makuulle. Pää laskeutui juuri sopivasti etukäpälien väliin niin, että Neponen sai roikottaa kuonoaan korkean pedin reunalta. Tyytyväisenä hän sulki silmänsä.
Kaksijalan takajalka liikahti ja osui Neposen takamukseen. Nyrpeä ilme kasvoillaan Neponen kääntyi katsomaan kaksijalan jalkojen suuntaan, ja mulkaisi sen jälkeen siihen suuntaan, missä kaksijalan pää oli pehmoisen korokkeen päällä.
”Mitä tuosta on puhuttu?” Neponen torui kaksijalkaansa tuimasti.
Kollin ei enää tehnyt mieli nukkua, joten hän nousi taas ylös. Tällä kertaa Neponen kuitenkin asteli kaksijalan pään lähelle, ja asettui oikein mukavasti nojaamaan toista pehmeää koroketta vasten. Kohta olisi aamiaisen vuoro. Hän ei melkein malttanut odottaa, mutta oli pakko. Rutiineista oli pidettävä kiinni edes sen verran. Hänen tulisi makoilla siinä vielä useampi hetki. Neponen haukotteli ja painoi päänsä korokkeeseen.
Jonkin ajan kuluttua ruskean, juovikkaan kollin niska alkoi kutista ärsyttävästi. Neponen kurtisti kulmiaan samalla, kun alkoi rapsuttaa niskaansa takakäpälällään. Kohta oli ensiksi vaikea löytää, mutta kolli ylettyi sinne lopulta. Tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin näppylä.
Kutina lakkasi. Neponen avasi jälleen suunsa haukotukseen. Sitten hän totesi, että oli kaksijalan aika herätä. Niin vain Neponen tiesi sen. Ja Neponen oli aina oikeassa.
”Herää, minulla on nälkä”, Neponen maukaisi. Hän tuijotti kaksijalkaa mahdollisimman intensiivisesti, mutta jostain syystä kaksijalka ei siltikään hievahtanutkaan. Neponen ei ymmärtänyt, miksei se toiminut. Useimpiin komentoihin se nimittäin toimi lähes poikkeuksetta. Namien saamiseen esimerkiksi. Ovetkin avautuivat yleensä, jos Neponen vain tuijotti niitä tarpeeksi kauan. Kyllä, ihan totta se oli. Hän osasi avata oven ajatuksen voimalla.
”Herätys!” Neponen naukaisi uudelleen ja sitten uudelleen, ja sitten vielä uudelleen.
Hän alkoi närkästyä jo toden teolla. Pitäisi korottaa äänenvoimakkuutta, Neponen tuumasi.
”Halooo! Ylös siitä!”
Tällä kertaa kaksijalka alkoi liikkua ja avasi silmätkin pieneksi hetkeksi.
”Tarvitsen palvelua. Nyt heti!” Neponen komensi samalla, kun kurottautui hipaisemaan kaksijalan poskea varovasti tassullaan.
Kaksijalan suusta pääsi omituista, väsynyttä muminaa. Nyt pörheän kollin kärsivällisyys oli kuitenkin jo kunnolla koetuksella. Neposen kulmat olivat jo niin kurtussa kuin oli mahdollista. Hän tuijotti kaksijalkaa murhaavasti, eikä räpäyttänytkään silmiään.
Seuraava käpälän liike ei ollut enää lähelläkään hellää hipaisua, vaan Neponen läimäytti etutassunsa suoraan kaksijalan naamaan niin lujaa, kuin juuri heränneenä jaksoi. Kaksijalan pää ja puolet sen kehosta nousi heti pystyyn. Se mölisi jotain kaksijalkakielellä, mutta alusta ei voinut erehtyä, sillä Neponen kuuli oman nimensä.
”Tule ruokkimaan minut nyt, tai joudun ottamaan vielä kovemmat keinot käyttöön”, Neponen naukaisi varoittavaan äänensävyyn. Kaksijalasta näki, että se ymmärsi täysin, mitä Neponen ajoi takaa. Neponen oli ylpeä itsestään, kun oli kouluttanut kaksijalan niin hyvin. Vaikka välillä se olikin täysi kirpunaivo. Kaksijalka osasi olla tottelematon silloin tällöin kaikista Neposen uhkauksista huolimatta. Mutta ainakin se osasi ottaa Neposen tosissaan silloin, kun Neponen alkoi kovakouraiseksi. Kaksijalkaa tuli pahoinpidellä silloin tällöin, niin se vain oli.
Kun kaksijalka lähti liikkeelle äännellen jotakin, Neponen loikkasi alas pediltä silminnähden piristyneenä ja kipitti reippaasti kaksijalan ohitse ruokakätkön eteen. Neposen arvokkaat ruuat oli piilotettu kapeiden seinien sisään, jonne pääsi, kun pienempi ovi avautui. Ei kaksijalkakaan täysin tyhmä ollut, kolli ajatteli. Se selkeästi tiesi, että joku saattaisi yrittää kähveltää Neposen arvokkaat onnikalavarastot. Ja se vasta oli kamalinta, mitä maailmassa voisi tapahtua.
