Oreo
//Kirjoittaja: Rita
//Erakko |
Tassuttelin kapean metsäpolun halki Nefirin ja Ursan perässä. Sää oli hiljalleen lämpenemässä, mutta maata peitti silti ohut lumikerros, ja tunsin kylmän tuulahduksen turkissani. Nefiri ja Ursa olivat olleet enimmäkseen hiljaa, vaikka olin useaan otteeseen yrittänyt aloittaa keskustelua. He eivät suorasanaisesti jättäneet puheitani huomiotta, mutta sain heiltä enimmäkseen muutamasanaisia vastauksia. Ehkä he eivät vain olleet yhtä puheliasta tyyppiä kuin minä, mikä oli todellakin okei. Jollain tavalla tieto siitä, että läheisyydessäni oli muitakin, toi kasvoilleni leveän hymyn.
”Hei”, Nefirin naukaisu yllätti minut. Hän ja siskonsa Ursa pysähtyivät, ja minäkin jäin paikoilleni, jokseenkin hitusen kömpelösti.
”Pysähdytäänkö saalistamaan?” Ehdotus oli hyvä. Nyt kun ajattelin asiaa, emme olleet syöneet vähään aikaan.
”Hyvä idea. Hajaannummeko vai haluatteko saalistaa yhdessä?” kysyin. Itse en ikinä ollut saalistanut yhdessä toisten kanssa, mutta Nefiri ja Ursa ehkä olivat. Siskokset miettivät hetken.
”Ehkä olisi järkevämpää hajaantua lähialueelle ja tulla tähän, kun olemme saaneet jotain. Sitten voimme jakaa”, Ursa ehdotti järkevästi.
”Sopii hyvin”, mau’uin, ja Nefiri nyökkäsi. Nefiri ja Ursa lähtivät yhteen suuntaan, ja minä lähdin vastakkaiseen. Jouduin kuljeksimaan hetken, ennen kuin aistin mitään tuoksuja. Minun piti tehdä kaikkeni, että pysyin keskittyneenä tehtävään. Nyt ei ollut aikaa haaveilulle! Viimein haistoin jotain. Raotin suutani saadakseni hajusta tarkemmin selvää; orava. Katselin hetken ympärilleni ja pian paikansin oranssinruskean otuksen erään puun matalalla oksalla autuaan tietämättömänä läsnäolostani.
Tunsin vaistomaisesti, kuinka kehoni painui kyyryyn ja lähdin vaanimaan otusta. Orava selvästi naposteli jotain puun oksalla, joten minun olisi luultavasti pakko kiivetä puunrunkoa ylös. En ollut ikinä kiivennyt puuhun, mutta se tulisi kai tänään testattua. Pidin haasteista. Hyvä puoli niissä oli se, että niistä usein oppi jotain uutta. Pysyin matalan ja kiersin puun toiselle puolelle.
Asetin tassuni ensin varovasti puunrunkoa vasten, hakien kynsilläni otetta kaarnasta. Se oli yllättävän helppoa. Kokeilin uudestaan, tällä kertaa asettaen tassuni vähän korkeammalle. Saatuani tukevan otteen nostin takajalkanikin kiinni puun runkoon. Aloin hieman epävarmana kiipeämään puuta, varovaisesti irrottaen yhden käpälän kerrallaan, jotten varmasti putoaisi. Kiipeäminen oli oikeastaan yllättävän helppoa! Ennen kuin huomasinkaan, olin jo päässyt samalle korkeudelle oravan kanssa.
Vedin varovasti henkeä tarkistaakseni hajun perusteella, oliko orava siinä. Oli se. Onnekseni tuuli puhalsi minua kohti, joten orava ei aavistanut mitään. Lähdin kiertämään puunrunkoa hitaasti, mutta varmasti. Puristin kynsilläni runkoa pitkin tiukasti, jotten varmastikaan putoaisi. Olin jo päässyt puoliksi oksalle, kun orava huomasi minut. Siinä vaiheessa se oli sille liian myöhäistä, ja ehdin loikata sen päälle ja katkaista siltä niskat ennen kuin se ehti juosta ulottuviltani. Olipas onnekas tappo, enkä edes pudonnut! Koukkasin oravan suuhuni ja laskeuduin varovasti puusta. Se osoittautui olevan hankalampaa kuin ylöstulo, ja tulin loppumetrit alas kömpelöllä kuperkeikalla. Onneksi Nefiri tai Ursa eivät nähneet minua. Lähdin kantamaan saalistani pää pystyssä kohti lähtöpaikkaamme, jonka paikansin hajuaistini avulla. Saavuttuani sinne, siskokset olivat jo paikalla. He olivat yhteisvoimin saaneet ison kanin.
”Hei. Hieno saalis”, tervehdin heitä hieman mumisten, sillä en ollut hoksannut laskea oravaa alas.
”Niin sinullakin”, Nefiri nyökkäsi pikaisesti. Aloimme jakaa saalista. Huomasin vasta nyt kuinka nälkä minulla oli todella ollut.
//476 sanaa
//Nefiri?
