Oreo
//Kirjoittaja: Rita
//Erakko |
”En ole oikeastaan ajatellut sitä – en ollenkaan. Minusta meillä ei ole tällä hetkellä mitään syytä erota toisistamme. Kolmestaan olemme vahvempia”, Nefiri lausui. Kyllä. Nyökkäsin. Asia oli juuri niin kuin naaras oli sen ilmaissut. Kolmestaan olimme vahvempia monissa määrin. ”Ellet sinä sitten halua meistä eroon?” kissa siristi silmiään hiukan. Aioin vastata, mutten ehtinyt, kun toinen jatkoi: ”No, ei kai minulla siihen olisi mitään sanomista. Mutta minun puolestani voimme kulkea yhdessä, kunnes tuntuu järkevältä jatkaa eri teitä.” Ei tokikaan! Miksi minä heistä eroon haluaisin? He olivat hyvää seuraa! En kuitenkaan ehtinyt sanoa ajatuksiani ääneen, ennen kuin Nefiri pienen Ursaan suunnatun vilkaisun jälkeen avasi taas suunsa.
”Etkä sinä tule olemaan ainoa kissa, joka joukkoomme liittyy. Toivottavasti.”
”Niin! Toivottavasti saamme mukaamme vielä lisää kissoja”, hymyilin. Onneksi olimme tästä samaa mieltä.
”Enkä tokikaan halua teistä eroon! Niin kuin sanoit, olemme vahvempia kolmistaan. En halua vaellella yksin, kun se on paljon mukavampaa yhdessä. Lisäksi olette hyvää matkaseuraa”, ilmoitin iloisesti.
”Hyvää”, kommentoin isosta kanista, jonka Ursa oli meille pyydystänyt. Siitä oli riittänyt meille kolmelle hyvin. Olin vihdoin täynnä. Suorastaan pursusin intoa ja energiaa. Metsä näytti niin kauniilta nyt, kun lumi oli alkanut sulaa. Kuulin lintujen viserryksen puissa. Hautasimme kanin rippeet puunkoloon, ja lähdimme kävelemään. Minulla ei totta puhuen ollut aavistustakaan missä olimme, mutta tänne en halunnut jäädä, se oli varmaa. Jotenkin mukavan paikan vain tunsi, eikä tämä osa metsästä mielestäni ollut sellainen. No, jättäisimme paikan taakse pian, se olisi varmaa. Katsahdin olkani yli taakseni piirtyvää metsää. Olimme kulkeneet jo pitkälle verrattuna siihen, mistä eilispäivänä lähdimme. Vaikka se ei aina tuntunut siltä, piti vain uskoa siihen, että pääsisimme vielä johonkin.
”Hei, eikö metsä olekin kaunis näin keväällä?” kirin siskosten rinnalle. Ursa nyökkäsi hymyillen.
”Onhan se”, Nefiri myönsi jatkamatta keskustelua enempää. Kävelimme hetken hiljaa. Onneksi hiljaisuutemme ei enää ollut kiusallista, vaan olimme oppineet olemaan hiljaa kiusaantumatta.
”Hei, haistatteko tuon?” Ursa pysähtyi yllättäen. Haistelin itsekin ilmaa, ja huomasin Nefirin tekevän samoin. Haistoin jotain hyvin tuttua… kissoja!
”Kissoja”, Nefiri sihahti heti perään.
”Mitä tehdään?” kysyin.
”Emme tiedä, ovatko he vihamielisiä. Ollaan varuillamme”, Nefiri naukui, ja lähdimme tassuttelemaan hajun suuntaan. Sisimpäni kuplivat innosta. Tämä oli jännittävää. Viime aikoina ei oikein ollut tapahtunut paljoa, ja olin kaivannut seikkailuja. Johti tämä sitten hyvään tai pahaan, ainakin se olisi jännittävää!
”Kuka siellä?” kuulimme yhtäkkiä vieraan äänen edestäpäin. Ääni ei kuulostanut vihamieliseltä, ja päättelykykyni mukaan kyseessä oli naaras, ehkä jopa vähän pelokas sellainen. Tuuli oli varmaan kääntynyt, joten he olivat haistaneet meidät, tai he olivat kuulleet tulomme. Paloin halusta vastata kissalle, mutta sen sijaan annoin Nefirin sanoa jotain. Hän oli viisaampi kuin minä, joten hän varmasti tietäisi mitä sanoa. Katsahdin vanhempaan naaraaseen odottaen, että tuo lausuisi jotain.
//Nefiri?
//431 sanaa
