Oreo
//Kirjoittaja: Rita
//Erakko |
Kuljin eteenpäin päättäväisesti, mutta kuitenkin vailla mitään tiettyä päämäärää. Olin viimepäivinä huomannut, miten lehdet ympärilläni olivat alkaneet hitaasti kellastua ja ilma kävi päivä päivältä kylmemmäksi; lehtisade oli jo saavuttanut metsän. Tiesin, että minun kuuluisi luultavasti olla huolissani riistan huomattavasta vähentymisestä, mutta en voinut olla innostumatta. Tämä olisi ensimmäinen lehtisateeni! Tassuttelin siis eteenpäin niin rivakkaa tahtia kuin lyhyiltä tassuiltani pääsin. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan olin menossa, mutta suunta pysyi kuitenkin aina samana. Olin alitajuntaisesti pistänyt merkille miten maisemat ympärilläni olivat alkaneet muuttua havumetsään, ja tunne siitä, että olin oikeasti päässyt pois edellisestä elämästäni ja kuljin kohti uutta, vahvistui askel askeleelta. Toisaalta myös ikävä nälän- ja väsymyksentunne vahvistuivat joka askeleella. Katsoin hälyttävän kovaa vauhtia laskevan auringon suuntaan. Aikahan tuntui suorastaan pakenevan tassujeni ulottuvilta! Pitäisi varmaan saalistaa ja sitten etsiä tilapäinen yöpymispaikka. Jatkaisin matkaa sitten huomenna.
Suuni avautui ammolleen haukotukseen nostaessani pääni pystyyn lehtikasasta, jonka keskelle olin nukahtanut. Maahan pudonneet lehdet kahisivat ympärilläni venyttäessäni selkääni antoisasti. Pudistin unenrippeet silmistäni ja katsahdin ylös nousevaan aurinkoon. Kasteinen luonto ympärilläni näytti jotenkin kauniilta. Ravistin vielä turkkini kauttaaltaan saadakseni kroppani täysin hereille ja aloin tassutella eteenpäin. Olin aina ollut aamuvirkku. Heräsin aina aikaisin, sillä nautin aamusta; ei ollut liian kuuma, luonto oli kaunista eikä liikkeellä ollut juuri ketään. Voisin saalistaa jotain. Nostin kuononi ylös vienoon tuulenvireeseen katsoakseni, haistaisinko mitään. Hetkeen haistoin vain lehtiä ja heinää, mutta pian nenääni tulvahti toinenkin, joskin hyvin heikko tuoksu. Pelottavan tuttu tuoksu. Värähdin tunnistaessani sen; kaksijalkala. Nenääni pistävästä heikosta kaksijalkojen löyhkästä ei voinut erehtyä. Tiesin kuitenkin, ettei se voinut olla se sama, josta karkasin pentuna. Minähän en ollut koskaan kääntynyt takaisin. Vai olinko vahingossa sekoittanut suunnat ja kääntynyt ympäri? Epätietoisuus kirveli nahoissani ikävästi, joten päätin lähteä ottamaan asiasta selvää. En ollut koskaan kuullut, että maailmassa olisi muitakin kaksijalkaloita kuin se missä synnyin, mutta olihan aina mahdollisuus. Lähdin siis tarpomaan eteenpäin pistävää hajua kohti. Ai niin, minun piti syödäkin! No, tekisin vain pienen tutkimusretken. Nälkäisenä muriseva mahani sai odottaa hetken. Ja kuka tietää, ehkä saisin jonkun pikaisen saaliin matkalla. Tunsin itseni yllättävän suojattomaksi lyhyessä heinikossa johon olin saapunut, joten hakeuduin miltei huomaamattani takaisin metsän siimeksiin, josta seurasin hajua. Metsässä se muuttui huomattavasti heikommaksi, mikä oli hyvää harjoitusta hajuaistilleni. Nenääni erottui myös muita tuoksuja, joista päällimmäisenä oli ihanan pikkulinnun tuoksu. Hetkinen, pikkulinnun tuoksu? Saalistusviettini heräsivät kertaheitolla kun miltei vaistomaisesti kyyristyin vaanimaan pientä otusta, jonka hoksasin nokkimasta jotain puun juurella. Astelin hitaasti eteenpäin varoen, etten astuisi minkään päälle. Vielä yksi askel ja sitten… loikka! Tapoin hiiren lyhyellä puraisulla, jonka jälkeen hotkaisin sen suuhun nopeasti. Ruoka maistui ihanalta, sillä en eilen ollut saanut yhtään saalista. Onneksi minua onnisti tänään!
Matka kaksijalkalaan kesti todella kauan. Tai no, ainakin kauemmin kuin olin kuvitellut. Aurinko oli jo korkealla, kun lopulta tupsahdin keskelle hajujen sekamelskaa. Kaksijalkalan reunalla oli puinen aita, jonka yli kiipesin jokseenkin vaivalloisesti ja kompuroiden. Päästyäni toiselle puolelle aloin kierrellä ukkospolun pistävänhajuisesta materiaalista tehtyjä kapeita kujia nuuskien jatkuvasti ympäriinsä. Kaksijalkalassa oli yllättävän hiljaista. Ehkä kaksijalat olivat vetäytyneet sisälle syystä sun toisesta. Ilmassa kiiri kuitenkin satunnaisia äännähdyksiä, ja kaksijalkojen löyhkä oli vahva. Maisema näytti täysin vieraalta, eikä tämä siis voinut olla sama kaksijalkala kuin lapsuudenkotini. Helpotuksen ja paniikin sekalainen tunne valtasi yhtäkkiä mieleni. Menin paniikkiin. Miksi olin sännännyt suin päin keskelle vierasta kaksijalkalaa? Katselin hetken hätäisesti ympärilleni miettien mitä tehdä, mutta aivoni olivat päättäneet mennä oikosulkuun. Missä oli uloskäynti? Katseeni sinkoili sinne sun tänne tunnistamatta mitään tuttua. Aivoni tuntuivat tosiaan menettäneen kaikki toimintakykynsä, ja sydämeni hakkasi kiivaasti rinnassani.
”Avuntarpeessa?” vieras ääni sai minut kääntymään salamannopeasti ympäri. Hätkähdin nähdessäni valkean naaraan, jonka harmaat silmät tuijottivat minua jokseenkin huvittuneena. Tämä istui korkean aidan päällä häntä kietaistuna tassujen ympäri. Rauhoituin vähitellen ja naurahdin hieman, ”Kiitos. Taisin eksyä. Tiedätkö reitin ulos?”
//Nefiri, jos haluut? Voin kyl jatkaa tästä jos saan hitata Nefirii 😀
//601 sanaa
