Oreo
//Kirjoittaja: Rita
//Erakko |
Minne seuraavaksi? Edessäni levittäytyvä havumetsä vaikutti houkuttavalta. Mutta niin tuo pieni purokin vähän kauempana oikealla. Oli outoa, kun ei ollut ketään jota totella tai ketään joka kieltäisi mitään. Tuntui, kuin näkisin maailman aivan ensimmäistä kertaa, mikä oli tavallaan totta, sillä minua ei ikinä päästetty ulos kaksijalanpesästä. Vapaus tuntui hyvältä. Päätin lopulta suunnistaa kohti puroa, joka siinsi avonaisen aukion läpi vähän matkan päässä. Loppuviherlehden päivät olivat tuskallisen kuumia, ja kaipasin todella viilennystä. Uida en osannut ainakaan vielä, mutta kahlaaminen saisi riittää. Tallustelin pitkän heinikon keskellä pientä solisevaa puroa kohden, ihaillen ympärilläni olevaa luontoa ja imien sisään kaikkia niitä erilaisia tuoksuja ja hajuja. Joissain kohdissa kutittava heinä oli niin pitkää, etten edes kyennyt näkemään sen ylitse lyhyillä jaloillani! Onneksi se pian harveni, ja eteeni levittäytyi ihanan viileänoloinen puro. En ollut ihan varma olisiko se syvä, mutta puron leveydestä päätellen se ei olisi. Ja sitä paitsi, mitä elämä olisi ilman pientä riskiä?
Hyppäsin leikkimielisesti keskelle puroa, jossa onneksi ylsin pohjaan. Vesi oli ihanan raikasta ja jääkylmää. Polskin siinä iloisesti roiskien vettä ympäriinsä ja pidin hauskaa. Minusta tuntui vielä kuin pieneltä pennulta. Harmi vain, ettei minulla ollut vieressä emoa, joka olisi kieltänyt minua käyttäytymästä niin kuin pieni pentu. Värähdin, kun muisto tulvahti mieleeni; emoni, joka pyysi minua jäämään vielä hetkeksi. Olin ollut hänen viimeinen jäljellä oleva pentunsa. Tiesin kuitenkin, että minut olisi luultavasti viety pois aivan samalla tavalla, joten minun täytyi lähteä. Silti kaipasin emoni lämmintä kehräystä. Sitä, miten hän aina painautui meitä vasten suojatakseen meitä nukkuessamme. Sitä, miten hän antoi meidän leikkiä hännällään… En halunnut miettiä sitä enää. Menneisyys oli takanani, ja uusi elämäni odotti täynnä seikkailuja.
Roiskautin päälleni vettä saadakseni ajatukseni muualle. Se ei onneksi tuottanut ongelmia, ja pian hyppelehdin taas innoissani ympäri puroa. Sen vaimea virtaus tuntui niin hyvältä uupuneita tassujani vasten, ja olisin voinut kuunnella veden sointuvaa ääntä pitkäänkin. Kurkustani pääsi kehräys, ja pian nousin ylös purosta jalkani, vatsani sekä kylkeni aivan märkinä. Ravistin turkkini huolella, ja päätin levähtää hetkeksi. Olin kävellyt pari viimeistä päivää pysähtyen vain saalistamaan ja nukkumaan. Saalistaminen oli aluksi ollut todella hankalaa, mutta tietyn tekniikan hoksattua se muuttui jo paljon helpommaksi. Ja lisäksi lähialueilla näytti olevan paljon riistaeläimiä. Tänne voisi jäädäkin, mutta tunsin kutkuttavan tunteen nahoissani. Se vaati minua jatkamaan vaellusta eteenpäin. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä löytäisin paikan jonne voisin kuulua.
// 377 sanaa
//Eli siis tämmöne pieni tarina nyt tähän alkuun, katotaan mitä jatkossa keksin tälle veijarille. Ja siis Oreon saa pistää tunkemaan nokkansa muiden asioihin tai ihan vaan sattumaan paikalle 😀 (Oreo on nyt jonkin matkan pääs Kuolonklaanin reviiristä mut se tulevaisuudes vaeltelee lähemmäks.)
