Orvokkisydän
//Kirjoittaja: Ruska
//Erakko | Eloklaanin reviiri
Tassutin poikani luokse, ja nuuhkaisin ilmaa, täällä tosiaan tuoksui Eloklaani. Mutta yhdessä asiassa poikani oli erehtynyt, tämä oli Eloklaaniin reviiriä. Tiesin sen koska olin seikkaillut Eloklaanin rajan lähettyvillä vähän aikaa sitten.
”Voi Toive, tämä on Eloklaanin reviiri”, sanoin pahoittelevalla, mutta myös hiukan huvittuneella äänensävyllä. Olihan Toive minua nuorempi, joten ei hän voinut tietä asioita joita minä tiesin. Toive katsoi minua hämmentyneenä, mutta pien hän nyökkäsi hiljaa,
”Pars kiertää kaukaa raja, ettei me vain törmätä yhteenkään Eloklaanilaiseen, taistelu ei ole hyväksi kenellekään”, naukuin ja vilkuilin varuillani ympärilleni. Kun sanoin sanan taistelu, muistin vain Henkäystähden, sävähdin hiljaa, kun muistin Mäyräkynnen, hiirenaivoisen sielunkumpanini. Henkäystähti oli kylmäverisesti murhannut kumppanini kuonojemme edessä, en tulisi ikinä toipumaan siitä, Silloin tajusin, että nimeni oli yhä klaaninimi, eikä se ole sopivaa, sillä minulla oli traumat juuri Kuolonklaanista, tästä lähtien olen Orvokki, enkä Orvokkisydän. Tassutimme eteenpäin Toiveen kanssa ja avasin suuni kertoakseni että olen nyt Orvokki, enkä Orvokkisydän.
”Kuule Toive, nyt kun kerran olemme erakoita, emmekä murhaajia, niin vaihdan nimeni Orvokiksi, sillä sinä olet Toive etkä Toivetassu”, naukuin pojalleni hymyillen iloisesti, teki hyvää päästää eroon -sydämestä, Orvokki oli myös paljon lyhyempi nimi.
”Orvokki”, Toive naukui hiljaa, kuin makustellen uutta nimeäni, nuolaisin lempeästi Toiveen poskea ja huokaisin onnellisena. Olin ensimmäistä kertaa oikeasti onnellinen Mäyräkynnen kuoleman jälkeen, halusin vain olla iloinen, ja viettää aikaa perheeni kanssa, olisipa Pyörresielu, Aamupentu ja Lumikkoviiksi täällä, kaipasin heitä niin kovasti! Olikohan Pyörresielulla jo pentujakin? Ken tietää, mutta minä haluaisin nähdä esikoiseni, nuorimmaiseni ja parhaan ystäväni vielä kerran, se oli ainoa asia, mitä halusin enää elämältäni, nähdä heidät, edes kerran, edes pienen vilauksen. Ajatellessani tajusin, kuinka paljon kaipasin perhettäni, olinko tehnyt väärin, kun jätin Kuolonklaanin? En, en olisi pystynyt elämään siellä, kaikki yöt olisin itkenyt itseni uneen, ja ollut ”puhdasveristen” käskyteltävänä. Olin paljon onnellisempi näin. Ajatellessani monia asioita, kuulin rasahduksen läheltä Eloklaanin rajaa, höristin korviani ja katsoin varuillani kohti rajaa, Toivekin näytti huomanneen, ja kolli oli paljastamassa kyntensä esiin. Ennen kuin ehdimme reagoida vaaleanruskea karvamytty hyppäsi pensaikosta suoraan päälleni. Kirkaisin säikähtäneenä, kun kissa kaatoi minut maahan. Vaalenruskea kolli painoi minua maata vasten tassuillaan, hänen hampaansa olivat esillä. En tiennyt missä Toive oli, katsoin vauhkona ympärilleni. Erehdyin katsomaan kollia silmiin, ne olivat tummanruskeat. Tunsin, jotain, voin vain tuijottaa tätä kollia silmiin ikuisesti. Kollin ilme pehmeni, ja ote hellitti, puuskahdin kiitollisina, sillä kolli oli painanut toisella tassullaan keuhkojani. Kampesin itseni ylös, ja tuijotin kollia silmiin. Toive ilmestyi jostakin ja työntyi minun ja vaaleanruskean kollin väliin, hän katsoi vuorotellen meitä molempia epäilevästi.
”Kuka olet ja mitä haluat?” vaaleanruskea kolli kysyi, yllättävän ystävällisellä äänellä. ”Olen Orvokki, ja tässä on poikani Toive”, naukuin ja nyökkäsin kohti mustaturkkista poikaani, joka oli yhä välissämme.
”Voitko viedä meidät Eloklaanin leiriin, tarvitsemme turvapaikan ainakin hetkeksi, ennen kuin jatamme matkaa”, naukuin ja katsoin Toivetta lempeästi silmiin. Vaaleanruskea kolli nyökkäsi hiljaa, vähän epäröiden.
”Selvä, seuratkaa minua. Olen muuten Kaurishyppy, hauska tutustua Orvokki ja Toive”, Kaurishyppy naukui kohteliaasti ja nyökkäsi molemmille vuorollaan. Kaurishyppy käännähti ympäri ja tassutti nummille, seurasimme kolli kuuliaisesti. Kaurishyppy hidasti vauhtiaan, niin että asteli rinnallani. Toive oli hiukan edellämme, ja huomasin kuinka kolli höristi korviaan meitä kohti, että kuulisi kaiken mitä puhuimme.
”Tuota Orvokki, oletko erakko?” Kaurishyppy kysyi uteliaan kuuloisena, mutta hänen äänensä oli yhä kohtelias. ”Olen, minä ja Toive olemme erakoita”, naukuin, jättämällä tahallani osan totuudesta kertomatta. Pelkäsin että Kaurishyppy ajaisi meidät pois kun kuulsi että olimme entisiä Kuolonklaanilaisia. Kaurishyppy nyökkäsi, ja katsoi Toivetta uteliaana.
”Missä kumppanisi on?” Kaurishyppy kysyi, ja katseli nummia, kolli ei tahtonut selkeästi ottaa nyt katsekontaktia. Huokaisin hiljaa, ja katsoin taivaalle.
”Hän, tuota, no, hän on kuollut.”, naukuin hiljaa, en olisi enää halunnut puhua tai ajatella koko asiaa. Kaurishyppy loi minuun pahoittelevan, mutta myös hiukan helpottuneen katseen. Katsoin kollia kummastuneena, oliko hän ilonen, kun kumppanini oli kuollut? On siinäkin Eloklaanilainen, luulin että eh ovat hyviä, mutta eivät näemmä olekaan. Matka oli lyhyt, ja olimme jo lähellä Eloklaanin leiriä. Kaurishyppy pysähtyi.
”Odottakaa tässä haen Mesitähden”, Kaurishyppy naukui, ja loikki Eloklaanin leiriin. Katsoin jännittyneenä Toivetta silmiin, pääsisimmekö Eloklaaniin hetkeksi, vai emme?
// Toive? Mesi? (Jos on vapaana)
