Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kuolonklaanin reviiri
Tapaaminen Kuolonklaanin päällikön kanssa oli sujunut odotusten mukaisesti: Henkäystähti auttaisi Kujakissayhteisöä kukistamaan yhteisen vihollisemme, Mesitähden. Matkalla takaisin palaneelle kaksijalkojen pesälle kävin mielessäni läpi kaikkea juuri näkemääni. En ollut osannut aavistaakaan, miten suuria klaanit olivat, vaikka olinhan minä kuullut niissä olevan useita kymmeniä kissoja. Kuitenkin vasta paikan päällä olin alkanut hahmottaa, miten suurissa yhteisöissä nämä metsäkissat elivät ja miten mitättömältä oma joukkomme näytti heihin verrattuna.
Tuntui hieman oudolta olla täällä näin lähellä paikkaa, jossa olin syntynyt. Vielä oudommalta tuntui se, että tiesin myös Mesitähden, oikean isäni, olevan lähempänä kuin koskaan ennen, kun taas hän puolestaan oli aivan autuaan tietämätön siitä, mitä tuleman piti. Kihelmöinti turkissani muuttui hetki hetkeltä sietämättömämmäksi, kun ajattelin sitä, miten lähellä olin toteuttaa kohtaloni.
Palanut kaksijalkojen pesä oli peittynyt osittain valkoisesta lumesta ja kuurasta, jota sen päälle oli kertynyt. Sisältä kuului kissojen naukunaa, ja kun astuimme Keijukaisen kanssa peremmälle, saimme osaksemme uteliaita katseita. Ensimmäisenä meitä tuli kuulustelemaan Tyrskytiikeri.
”Mitä Kuolonklaanin päällikkö sanoi?” raidallinen kolli tiedusteli. Keijukaista ei selvästikään huvittanut keskustella asiasta ensimmäisenä juuri hänen kanssaan, joten selitin itse toiselle kasvattajalleni tilanteen.
”Minä ja Keijukainen palaamme huomenna aurinkohuipun aikaan takaisin heidän leiriinsä sopimaan tarkemmin siitä, miten aiomme päihittää Mesitähden”, naukaisin lopetukseksi. Tyrskytiikeri nyökytteli päätään, enkä osannut oikein tulkita hänen ilmeestään, oliko hän uutisesta mielissään vai ei. Kollilla oli myös kaunoja kannettavana Eloklaanin päällikköä kohtaan, mutta olin huomannut hänen asenteessaan muutoksen viime aikoina. Joko kostosta oli tullut hänelle yhdentekevää tai sitten hän osasi vain piilottaa innostuksensa.
”Meidän on siirryttävä itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle”, Keijukainen liittyi viimein keskusteluun. Naaras silmäili pitkin pesää levittäytyneitä kissoja, joista osa näytti puuttuvan. ”Kerätkää kaikki koolle ja valmistautukaa lähtöön.”
”Missä Kharon on?” kysyin Tyrskytiikeriltä, kun en nähnyt kumppaniani missään.
”Lähti saalistamaan Nefirin, Deimoksen ja Järkäleloikan kanssa”, entinen klaanikissa vastasi. ”Kielsin heitä menemästä liian kauas.”
Juuri silloin pesään tupsahti neljän kissan joukko, jonka perässä tuli tuttu laikukas kolli myyrä hampaissaan. Nostin häntäni kaarelle selkäni ylle ja kipitin Kharonia vastaan mielihyvästä kehräten – minulla oli hänelle niin paljon kerrottavaa!
”Te palasitte jo”, Kharon totesi hiukan yllättyneen oloisena, kun näki minut. Tassutin hänen luokseen ja painoin kuononi hetkeksi vasten hänen turkkiaan.
Minusta ja Kharonista oli tullut kumppanit jokin aika sitten. Kharon oli vahingossa lipsauttanut pitävänsä minusta, kun keskustelumme Mesitähden kimppuun hyökkäämiseen liittyvistä riskeistä oli käynyt kuumaksi. Sen seurauksena myös minä olin kertonut hänelle omista tuntemuksistani häntä kohtaan, ja no, lopputulos oli tässä.
”Kuolonklaani suostuu yhteistyöhön kanssamme”, kerroin kollille hymyillen. ”Menemme huomenna Keijukaisen kanssa aurinkohuipun aikaan heidän leiriinsä neuvottelemaan lisää.”
”Suostuivatko he tuosta vain?” Kharon kysyi kulmiaan kohottaen.
”No, kyllähän se vähän taivuttelua ja pientä kiristystä vaati, mutta noin yleisesti ottaen Henkäystähti vaikutti hyvin valmiilta auttamaan Mesitähden tappamisessa ja pääsimme yhteisymmärrykseen melko nopeasti.” Kävin hetkeksi istumaan ja nuolaisin muutamaan kertaan rintakarvojani. ”Hän tosin asetti muutamia ehtoja liittolaisuudellemme: Ensinnäkään emme saa olla tekemisissä kuolonklaanilaisten kanssa ellei ole aivan pakko. Toisekseen hän halusi Sulkavirran jäävän Kuolonklaaniin ja vielä sen lisäksi olla itse mukana suunnitelmien teossa. Ja ai niin muuten – yhteisö siirtyy itään Kuolonklaanin rajojen ulkopuolelle.”
”Ei kuulosta kovin kohtuuttomalta”, Kharon tuumasi ääneen. Samaan aikaan Tyrskytiikeri oli ruvennut keräämään kissoja valmiiksi siirtymistä varten.
Avasin leukani haukotukseen, nousin jaloilleni venytyksen kautta ja katsahdin sitten kumppaniini. ”Nyt on vain toivottava, että liitto kestää.”
Yhteisö oli siirtynyt Henkäystähden ohjeiden mukaisesti itään ja perustanut sinne väliaikaisen leirin. Maasto oli melko avaraa, mutta siellä täällä kasvoi tuuheaoksaisia kuusipuita, jotka tarjosivat suojaa viimalta. Olimme rakentaneet kaksi pesää, jotka sijaitsivat kahden vierekkäisen kuusen alaoksien alla. Tilaa oli sopivasti kaikille, mikä oli positiivista yhteishengen säilymisen kannalta.
Olimme Keijukaisen ja Kharonin kanssa lähteneet auringonnousun jälkeen taivaltamaan kohti Kuolonklaanin leiriä. Kharonin olimme päätyneet ottamaan mukaan siitä syystä, että entisenä eloklaanilaisena hänellä olisi parempi käsitys Eloklaanin reviiristä. Toki Tyrskytiikeri oli myös syntyjään eloklaanilainen, mutta häntä haastateltuani oli käynyt nopeasti ilmi, että hänen muistikuvansa asiasta olivat hyvin hatarat ja siten myös hyödyttömät.
Matkalle ehdin ihailla maisemia, jotka olivat kovin erilaiset verrattuna kotikaksijalkalan lähimetsiin. Metsäkissojen reviiri tuntui valtavalta, mutta toisaalta niin moni kissa vaatikin varmasti enemmän elintilaa.
Minun olisi tehnyt mieli käydä katsomassa myös vihollisemme reviiriä, mutta tiesin siinä piilevän liikaa riskejä. Jos läsnäolomme paljastuisi eloklaanilaisille ennenaikojaan, menettäisimme yllätyksen tuoman edun. Tällä hetkellä Mesitähti ja hänen alaisensa elivät siinä uskossa, että mikään ei uhannut heitä, ja ainakin vielä toistaiseksi oli parasta, että sama vaikutelma pysyi yllä.
Metsä ympärillämme tiheni, mistä tiesin lähestyvämme Kuolonklaanissa tukikohtaa. Kuolonklaanilaisten leiri oli hyvin suojassa kivimuurin takana. Sen yli kiipeäminen tuskin oli helpoin vaihtoehto, ja lopulta tunkeutujan ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi sisäänkäyntitunneli, jonka toisessa päässä vastassa oli joukko vihaisia metsäläisiä. Tosin eilisen perusteella aloin epäillä sitä, miten hyvin Kuolonklaani todellisuudessa kykeni puolustautumaan ulkopuolisilta hyökkääjiltä, sillä olimme kävelleet Keijukaisen ja Sulkavirran kanssa sisään muina kissoina, eikä meitä ollut ollut vastassa kuin yksi pahainen kissankuvatus.
Olisimme varmaan tälläkin kertaa lampsineet sisään omin nokkinemme, ellei meitä vastaan olisi astellut pari häijyn näköistä kissaa. Meitä oli ilmeisesti odotettu – kenties Henkäystähti ei halunnut enää muukalaisten pääsevän livahtamaan pyhimpäänsä niin huolettomasti.
”On mukavaa olla odotettu”, hymähdin hivenen huvittuneena Keijukaiselle ja Kharonille.
Meidät vietiin kaatuneen kuusen takana olevalle lammelle, jonne laski putouksesta vettä muurin yli. Lammen takana sijaitsi mahtavan Kuolonklaanin päällikön pesä, jossa olimme eilenkin kokoustaneet, hieman eri kokoonpanolla tosin. Pesässä Henkäystähti oli jo valmiina paikalla, ja hänen seurassaan oli sama musta naaras, joka oli ollut eilenkin mukana kuuntelemassa. Hän oli ilmeisesti klaanin varapäällikkö, joka oli toiseksi korkeimmassa asemassa klaanin hierarkiassa heti päällikön jälkeen.
”Tässä on kumppanini Kharon”, esittelin kumppanini Kuolonklaanin päällikölle, joka silmäili hieman epäluuloisesti mukanamme tullutta kollia. Ymmärsin toki päällikön varautuneen suhtautumiseen tilanteessa, sillä Keijukainen oli sanonut meidän tulevan kahdestaan. ”Hän on lähtöisin Eloklaanista ja voi olla meille hyödyksi sisäpiirintietoineen, kun suunnittelemme hyökkäystä.”
//Kharon, Keiju tai Pimento?
//KP-boosti
