Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
“Katso, tuolla se hiiri on!”
“Hiljaa, ääliö!”
Painoin Seesamin pään alas, jonka hän oli nostanut tohkeissaan aluskasvillisuuden yläpuolelle huomattuaan hiiren, jonka hajua hän oli yrittänyt paikantaa. Kimeä vinkaisu ja rapisevien lehtien ääni riitti kertomaan minulle, että saalis oli ehtinyt huomata meidät ja paeta paikalta. Mulkaisin suurta, tuuheaturkkista kollia ärtyneenä.
Jotenkin minä olin lupautunut henkilökohtaisesti opettamaan Seesamille saalistusta metsässä. Ehkä yksi syy piili edelleen Yhteisöämme piinaavassa rottaongelmassa, jonka myötä kujilta löytyvän ruoan määrä oli lähestulkoon puolittunut. Olin lisännyt ruoanetsijäpartioiden määrää kaksijalkalan ulkopuolella siinä toivossa, että tuoretta riistaa olisi tarjolla paremmin, mutta ikävä tosiseikka oli se, että monet kissat Yhteisössä eivät tienneet, miten metsässä saalistettiin. Seesami entisenä kotikisuna kuului näiden tietämättömien kärkijoukkoon.
“Sori”, Seesami irvisti pahoittelevan näköisenä, mutta hänen olemuksensa ei kielinyt minkään sortin katumuksesta. Kolli ei selvästikään kyennyt ymmärtämään, miksi hiiren menetys oli isompi asia kuin miltä se hänestä helppoon elämään tottuneena kotikisuna ehkä vaikutti.
“Ensi kerralla pidä suusi supussa ja keskity käyttämään muita aistejasi silmiesi lisäksi”, puhahdin kollin suuntaan ja nuolaisin tassuani pariin kertaan antaakseni kuumentuneille tunteilleni aikaa jäähtyä vähän. Vaikka Seesami olikin yksinkertainen kissa, huutaminen ei tekisi oppimisesta hänelle yhtään sen helpompaa.
“Miten muka voin hyökätä sellaisen hiiren kimppuun, jota en näe?” Seesami kurtisti kulmiaan.
“Kun saat vainun hiirestä”, aloitin hitaasti ja yritin muotoilla asian niin yksinkertaisesti, jotta tyhmäkin – eli Seesami – sen tajuaisi, “yritä paikantaa, mistä suunnasta haju tulee. Sen lisäksi sinun tulee käyttää korviasi, sillä useimmiten saaliin kuulee ensin. Ja jos olet tarpeeksi kärsivällinen ja osaat asettaa käpäläsi huolella, saatat jopa saada sen näkökenttääsi ennen iskun tekemistä.”
Seesami nyökytteli mietteliään näköisenä päätään, mutta jokin kertoi, että olisin voinut yhtä hyvin opettaa puupölkkyä. Seesamissa oli kuitenkin jotain sellaista, joka sai oloni kumman rauhalliseksi. En nyt tarkoittanut sitä, kuinka paljon hänen typeryytensä ja sinisilmäisyytensä minua todellisuudessa ärsytti, vaan kaikkea sitä muuta hänessä. Hän oli jopa ihan hauska, omalla dorkalla tavallaan. Olin joskus tajunnut naureskelevani itsekseni hänen jutuilleen, mutta lopettanut, ennen kuin kolli huomaisi.
Seesami oli hyvä kissa, ja ikävä kyllä sellaiset eivät menestyneet näillä main.
“Hyvä on, yritetään uudestaan”, huokaisin ja nousin seisomaan. Loin kollikissaan tuiman katseen. “Mutta jos tällä kertaa kuulutat ääneen, missä saalis on, annan sinulle korvatillikan jota et unohda.”
Loppujen lopuksi Seesami oli onnistunut nappaamaan yhden myyrän, joka sekin käytännössä oli minun saaliini, sillä kolli oli säikäyttänyt sen toheloinnillaan suuntaani. Seesami kuitenkin tuntui pitävän saavutusta puhtaasti omanaan, enkä minä jaksanut ruveta vääntämään rautalangasta asian suhteen, joten annoin hänen nauttia pienestä voitostaan.
Kotimatkalla olin yllättäen lähtenyt mukaan jutustelemaan kollin kanssa, kun tämä oli esittänyt kaikenlaisia pöljiä kysymyksiä milloin mistäkin. Mutta se tapa, jolla Seesami oli katsonut minua, kun olin kertonut hänelle Yhteisön historiasta, oli saanut turkkini kihelmöimään hieman epämukavasti. Vain yksi toinen kissa oli aikoinaan katsonut minua samalla tavalla, ja se kissa oli päätynyt pettämään minut ja koko Yhteisön. Ikävän muiston ahdistamana olin kiristänyt vauhtiani ja käytännössä juossut Seesamin edellä takaisin Yhteisön pesälle, jossa olin onnistunut karistamaan hänen kimpustani.
Menin suorinta tietä yläkertaan ja seisoin hetken ajatuksissani keskellä tyhjää huonetta, yrittäen tukahduttaa tunnekuohun. Minunhan piti olla jo päässyt yli tästä asiasta, päässyt yli Kharonista.
Portaista kuuluva tassutus riitti repimään minut takaisin todellisuuteen ja terävöittämään ajatukseni. Käännyin katsomaan Ruususta, joka oli ilmestynyt portaiden yläpäähän ja katsoi minua sen näköisenä, ettei tiennyt, kannattiko minua häiritä nyt. Kehotin häntä kertomaan asiansa, ja kohta hopeanharmaa naaras jo vuodatti huolensa tyttärensä Harmonian puolesta, joka oli kuuro tyttärentyttäreni Venuksen tavoin. Ruusunen toivoi Harmonialle paikkaa parantajana, mikä sai minut kohottamaan hieman toista kulmaani. Yhteisöllä oli jo kaksi kissaa, joiden tärkein velvollisuus oli huolehtia, että yhteisöläiseni pysyisivät terveinä ja hengissä. Tämän lisäksi kaikille jäsenille opetettiin yrttien ja parantamisen perustaitoja, jotta jokainen osaisi vähintään puhdistaa ja hoitaa pienet naarmut ja haavat itsekseen.
Ensin olin aikeissa vastata kieltävästi, mutta tulin nopeasti toisiin aatoksiin, kun ajattelin asiaa syvemmin. Rottien aiheuttaessa meille harmia ja uusia vammoja hoidettavaksi, Yhteisöllä ei ollut varaa Hyödyttömiin. Jos Harmonia tosiaan oli kiinnostunut auttamaan Härmää ja Mesiläistä ja olemaan parantaja, olisi viisasta antaa hänen tehdä niin. Se tosin edellytti sitä, että Härmän tai Mesiläisen olisi perehdytettävä naaras tehtäväänsä, mutta rehellisesti en osannut sanoa, miten vaikeaa kuuron kissan opettaminen oli.
“Käy”, vastasin vain Ruususen anomukseen ja huiskaisin hännälläni. “Mutta hänen on puhuttava ensin Härmän ja Mesiläisen kanssa tästä. Jos he uskovat, että Harmoniasta voi oikeasti olla heille hyötyä, hän saa ryhtyä parantajaksi.”
//Ruusunen?
KP-boosti käytössä
