Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Kharonin kertoessa vanhempiensa traagisesta kuolemasta ketun hampaissa, en voinut olla ajattelematta sitä kettua, johon olimme kollin kanssa yhdessä törmänneet kuita sitten. Minulla oli yhä arvet sen tekemistä haavoista kyljessäni, ja muistikuva sen julmasti kiiluvista silmistä ja terävistä hampaista oli syöpynyt mieleeni varmaankin ikiajoiksi.
Kharon oli taistellut kettua vastaan kuin riivattu, ja vielä sen kuoltuakin hän oli jäänyt tuijottamaan sitä poikkeuksellisen pitkään. Kenties se, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut, oli noussut silloin uudestaan pintaan ketun takia ja saanut aikaan moisen reaktion. Joka tapauksessa koin nyt ymmärtäväni hänen vihaansa vähän paremmin, ja minusta tuntui pahalta hänen puolestaan.
”Olen todella pahoillani siitä, mitä perheellesi tapahtui”, sanoin hiljaa, melkein kuiskaten. Tutkin katseellani Kharonin kasvoja, jotka olivat vääristyneet vihasta ja tuskasta, joita kipeät muistot menneisyydestä lietsoivat. ”Olet oikeutettu kostoosi, ja minä teen kaikkeni auttaakseni sinua siinä. Sinun perheesi kuolema on jälleen yksi hyvä esimerkki siitä, miksi Mesitähti on pysäytettävä.”
Laskin varovasti häntäni hänen lavoilleen, ikään kuin lohduttavana elkeenä. Tiesin, etten voinut parantaa kollin sisäisiä haavoja, mutta halusin ainakin lievittää niiden kipua. Kharonin tarinan kuuleminen sai minut vain varmemmaksi siitä, että Mesitähti todellakin oli julma ja tunteeton kissa. Hänenlaisensa ei ansainnut elää, ei sen jälkeen, mitä hän oli teoillaan aiheuttanut muille.
”Yritetään saada kiinni jotain ja mennään sitten lepäämään”, mau’uin sitten ja hymyilin Kharonille lämpimästi. Kharon vältteli yhä katsettani, mutta nyökäytti kuitenkin päätään.
Koko loppumatkana emme juuri puhuneet mitään, mutta se ei haitannut. Kharonin seurassa hiljaisuuskin tuntui mukavalta.
Ensilumi oli satanut maahan. Metsässä liikkuminen oli muuttunut sen myötä hieman vaivalloisemmaksi, mutta totta puhuakseni pidin tästä uudesta ilmeestä, jonka metsä oli saanut valkean lumikerroksen myötä. Kaikki näytti niin puhtaalta ja koskemattomalta. Lämpötila sen sijaan ei ollut mieleeni – ohutta turkkiani ei oltu tehty kestämään kylmyyttä.
Keijukaisen ja Tyrskytiikerin mukaan klaanien luo ei ollut enää pitkä matka. Jännitys sisälläni kasvoi päivä päivältä, ja se sai turkkini kihelmöimään. Päämäärämme lähestyminen tiesi myös sitä, että pian olisi aika toteuttaa suunnitelmamme Ruskalinnun varalle. Oranssivalkoinen kolli olisi tapettava, ennen kuin saapuisimme klaanien tykö.
Keijukainen oli pysäyttänyt yhteisön erään metsän reunalle, jonka jälkeen avautui avara peltomaisema. Lähistöllä oli myös eräs kaksijalkojen rakennus, jossa asui isoja eläimiä. Olin ollut kuulevinani koiran haukuntaa rakennusten suunnalta, ja siitä olin saanut loistoidean.
Kutsuin Kharonin mukaani, kun oli aika saalistaa. Lähdin johdattamaan meitä kaksijalan rakennusta kohti.
”Miksi me tuonne menemme?” Kharon kysyi viereltäni, ja hänen niskakarvansa olivat nousseet pystyyn tämän ilmeisesti haistettua ilmassa leijuvan koiran löyhkän.
”Siksi, että sieltä saattaa löytyä ratkaisu pulmaamme nimeltä Ruskalintu”, vastasin ja hidastin vauhtiani tullessamme ison, punaisen rakennuksen nurkalle. Koiran ääni kuului lähempää. Kurkistin kulman taakse ja näin kauempana pienemmän, puisen rakennuksen, johon koira näytti olevan kytketty kiinni jonkinlaisella ketjulla. Koira oli suuri ja mustavalkoinen, ja se piti kovaa ääntä.
”Jos saisimme jotenkin huijattua hänet tänne, tuo löyhkähenki voisi hoitaa likaisen työn puolestamme”, esitin ideani Kharonille, joka kurkisti viereltäni koiran suuntaan.
//Kharon?
//KP-boosti
