Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
Kuunnellessani Kharonin selitystä siitä, miten olisi silkkaa ajan haaskausta yrittää puhua järkeä eloklaanilaisille, huono-oloni voimistui. Minulle tuli hyvin etova, jopa oksettava olo, ja kumppanini puhe puuroutui korvissani mahdottomaksi ymmärtää. Lyhyen hetken ajan maailma ympärilläni tuntui kallistuvan rajusti, ja minun oli otettava tukevampi asento pysyäkseni pystyssä.
Kun huimauskohtaus meni ohi, siirsin huonovointisena katseeni Kharoniin, jonka naamalle oli nyt ilmestynyt huolestunut ilme. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, minulle tuli valtava tarve oksentaa, ja niinpä käännyin vaivalloisesti vähän poispäin kumppanistani yökkiessäni valkoiselle lumelle kellertävää sappinestettä.
Vedin raskaasti henkeä ja lysähdin istumaan. Tunsin jalkojeni tärisevän hieman, ja minulla oli aivan kamala olo. Vielä kamalammalta minusta tuntui, kun oma puolisoni näki minut tässä kunnossa. Pelkäsin olevani vakavasti sairas, mikä saattaisi estää minua osallistumasta sodan voittamiseen. Jos en saanut henkilökohtaisesti olla katselemassa, kun elämä valui ulos Mesitähden raadellusta ruumiista, mikä pointti omalla elämälläni sitten ylipäänsä oli?
“Minulla on hirveä olo”, vaikersin hiljaa Kharonille. Tahtomattani kyyneleet nousivat polttelemaan silmiäni, ja yritin kiivaasti räpytellä ne pois. “Viime päivinä minua on oksettanut, huimannut ja särkenyt joka paikkaan, eikä se tunnu helpottavan… Minä pelkään, että kuolen.”
Kuolema ei ollut ennen huolettanut minua – paitsi silloin, kun Mäihä oli yllättäen heittänyt henkensä. Silloinkaan en ollut juuri murehtinut omaa kuolevaisuuttani, mutta nyt tilanne oli toinen. Miten voisinkaan kertoa Keijukaiselle, että olin epäonnistunut elämäntehtävässäni ennen kuin olin ehtinyt sitä edes toteuttaa? Kaikki kasvattiemoni tekemät uhraukset menisivät hukkaan…
//Kharon? :c
