Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Eloklaanin reviiri
Päivä oli jo ehtinyt pitkälle, kun viimein metsästä ilmestyi kolme kujakissaa, turkit rähjäisinä ja veren peitossa. Vitivalkoinen Rubiini oli värjäytynyt lähes kokonaan punaiseksi, ja tämän turkkia koristi liuta uusia haavoja. Härmä ja Kharon eivät näyttäneet sen paremmilta, ja panin jo ensisilmäyksellä merkille, että taistelu oli uuvuttanut kissat. En kuitenkaan uskonut, että kolmikko oli raahautunut tänne asti vain ilmoittaakseen tappiosta – meidän oli täytynyt voittaa, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Muuta vaihtoehtoa en hyväksynyt.
Katseeni hakeutui ensimmäisenä kumppaniini, jonka eriparisilmissä oli poissaoleva katse. Kharonin naamalla oli hyvin mitäänsanomaton ilme, kun hän avasi suunsa ja kertoi Kujakissayhteisön voittaneen ja että me muuttaisimme Eloklaanin leiriin. Kolli kuulosti kaikkea muuta kuin innostuneelta voitosta, masentuneelta jopa, mutta pistin sen väsymyksen piikkiin. Ehtisimme juhlia onnistumistamme myöhemminkin.
Kukaan ei juuri puhunut mitään matkalla Eloklaanin leiriin. Ainoastaan Leopardi yritti välillä aloitella keskustelua taistelusta tulleiden kissojen kanssa ja kysellä näiltä muiden yhteisöläisten vointia. Rubiinia lukuun ottamatta kukaan heistä ei vastannut täplikkään naaraan kysymyksiin.
Olin itsekin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, etten edes vaivautunut häiritsemään kumppaniani, joka ei muutenkaan vaikuttanut halukkaalta puhumaan minun tai kenenkään muun kanssa. Siitä huolimatta pysyin hänen lähellään, kuitenkin sopivan välimatkan päässä, sillä tiesin, millaiseksi Kharon saattoi ryhtyä ollessaan pahalla päällä. Olisi parempi odottaa sopivaa hetkeä, ennen kuin ottaisin taistelun puheeksi hänen kanssaan.
Nappasimme Keijukaisen matkaamme Kuolonklaanin leiristä, ja olin hyvin huojentunut nähdessäni kasvatti-emoni olevan kunnossa. Mielikuvani pienen joukkomme kuolemattomuudesta voimistui yhä vain, kun sain kuulla, ettei Kujakissayhteisö ollut kärsinyt yhtään tappioita taistelussa. Ensi kerralla pääsisin itsekin mukaan taisteluun, ja silloin me kukistaisimme Mesitähden lopullisesti.
Eloklaanin leiri ei ollut mielestäni yhtä vaikuttava kuin Kuolonklaanin. Se oli pelkkä aukio, jota ympäröivät korkeat piikkihernemuurit, jotka nekin näyttivät taistelussa ottaneen jonkin verran osumaa. Myllätyllä lumella oli veriläiskiä ja oikea kirjo eri väristä kissankarvaa. En voinut olla ihmettelemättä, miten Kuolonklaani ei ollut jo yrittänyt tuhota naapuriklaaniaan, kun se eli näin vaatimattomissa oloissa. Kenties syynä sille oli leirin suojaisa sijainti kahden haarautuvan joen välissä, jotka kylläkin tähän vuodenaikaan olivat jäässä ja siten helppoja ylittää. No, ihan miten vain, ei ollut minun asiani arvostella Kuolonklaania sen kykenemättömyydestä toimia tehokkaasti ongelman karkottamiseksi.
Tutkittuamme uutta väliaikaista leiriämme sovimme niin, että kaikki ne, jotka olivat kaksijalkalassa nukkuneet yläkerrassa, nukkuisivat nytkin ylempänä muista eli siis tämän niin kutsutun soturien pesän yläosassa. Se sijaitsi kahden yhteen kasvaneen kuusen runkojen sisällä olevassa kolossa, joka ei loppujen lopuksi vaikuttanut kovin huonolta nukkumapaikalta verrattuna niihin yösijoihin, joita meillä oli ehtinyt olla kuluneiden kuiden aikana. Soturien pesään ei ollut siis asiaa kellään muulla minun, Kharonin ja Keijukaisen lisäksi. Muut saivat nukkua missä lystäsivät, lukuun ottamatta leirin keskellä sijaitsevan littanan kiven alla olevaa koloa, joka oli ilmeisesti toiminut Mesitähden pesänä tähän asti.
Kun muut nuoleskelivat haavojaan tai lepäsivät, kiersin itsekseni tutkimassa leiriä tarkemmin. Vaikka veren ja Kujakissayhteisön haju leijaili ilmassa vahvimpana, leirin entisten asukkaiden tuoksua oli yhä havaittavissa pienissä määrin eri puolilla leiriä. Tuoksu oli kuin aave, joka välillä ilmestyi, välillä katosi, muistuttaen olemassaolollaan jostakin, joka oli joskus ollut, muttei enää. Vielä eilen tämä oli ollut Mesitähden koti, nyt se oli Kujakissayhteisön uusi tukikohta.
Kierroksen lopuksi laskeuduin Mesitähden pesään. Raotin suutani ja maistelin pesän tuoksuja, jotka olivat säilyneet lähes koskemattomina. Tämä tuoksu kuului Mesitähdelle. Yritin painaa sen mieleeni, jotta tunnistaisin sen kohdatessani hänet ensimmäisen kerran. Se oli vihollisen haju, eikä minulla ollut tapana antaa vihollisilleni armoa.
Katsoin tyhjää petiä, jossa oli kissankokoinen painauma. Mielessäni käväisi ajatus sen repimisestä riekaleiksi tai häpäisemistä jollain muulla tavalla. En kuitenkaan tehnyt mitään niistä. Käännyin vain ympäri kannoillani, jättäen tyhjilleen jääneen pesän keräämään lisää tomua.
Olimme ehtineet elää uudessa väliaikaisleirissämme jo hetken, kun olin alkanut huomata voinnissani muutoksia. Toisinaan minua alkoi heikottaa ilman mitään syytä, etenkin aamuisin pahoinvointi oli pahimmillaan. Menetin malttini hyvin herkästi, mielialani seilasi laidasta laitaan useita kertoja päivän aikana ja toisinaan himosin käsittämättömän paljon päästäistä, vaikka yleensä en voinut sietää sitä.
Pesin turkkiani leirin laidalla omiin mietteisiini syventyneenä. Olin löytänyt mukavan rauhallisen paikan kaukana muista, ja nautin rauhasta. Rauha loppui kuitenkin lyhyeen, kun Kharon ilmestyi jostakin eteeni. Nostin ärtyneenä katseeni kumppaniini ja nytkytin häntääni. Hän oli sitten päättänyt pilata rauhallisen hetkeni ensin oltuaan poissaoleva usean päivän ajan ja välteltyään puhumista kanssani. Oli hänellä otsaa!
“Mitä nyt?” töksäytin kollille tylymmin kuin oli ollut aikomus. Kaduin terävää äänensävyäni välittömästi. “Anteeksi. Ei ollut tarkoitus kuulostaa noin tylyltä. Minulla on ollut vain vähän huono olo jonkin aikaa, ja se alkaa käydä vähitellen hermoille. Oliko sinulla jotakin asiaa?” Pudistelin päätäni selvittääkseni ajatuksiani, jotka olivat kuin sumussa. Minua aidosti kiinnosti keskustella Kharonin kanssa, joka oli ollut taistelusta asti hyvin sekava. Kyse ei voinut olla enää pelkästä väsymyksestä, vaan jotakin muuta oli täytynyt tapahtua.
//Kharon? 😮
