Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Yritin olla näyttämättä sisälläni kasvavaa huolta Haavetassulle tämän mainitessa metsän ja siellä vaanivat pedot. Juokseminen soralla oli huomattavasti helpompaa kuin metsässä tarpominen, enkä totta puhuakseni ollut halunnut ajatella enää metsään palaamista äskeisen jälkeen. Kollin puheet enteilivät kuitenkin toista.
”No hidastetaan sitten”, puuskahdin kiukkuisesti ja hiljensin kävelyvauhtiin. Vaikka en nähnytkään edelläni kulkevan Haavetassun kasvoja, pystyin aavistamaan niille levinneen omahyväinen virne. Inhosin tätä koko sydämeni pohjasta: heikkouden näyttämistä kissan edessä, joka koko ajan jaksoi piikitellä minua avuttomuudestani uudessa ympäristössä.
Haavetassu hidasti vauhtiaan ja jättäytyi kävelemään vierelleni, arvatenkin vain naljaillakseen tilanteelleni.
”Sinun koulutuksessasi tosiaan on paljon aukkoja”, tuo tuhahti ennalta-arvattavan halveksivasti. ”Jos tämä olisi ollut se yö, kun olisitte hyökännyt klaanikissojen kimppuun, olisit varmaan nuupahtanut jo puolivälissä matkaa.”
Ellen olisi ollut niin poikki, olisin hypännyt kollin niskaan ja vääntänyt ne nurin. ”Koulutukseni ei ole vielä läheskään loppu. Minulla on vielä aikaa oppia, kasvaa ja kehittyä näissä asioissa”, puolustauduin kipakasti, enhän halunnut saattaa itseäni saati kasvattajiani huonon näköiseen asemaan. Toisaalta se oli tainnut jo tapahtua Haavetassun silmissä. Mutta ei yhden kollin mielipiteellä ollut mitään väliä. Hän oli pelkkä nolla, joka luuli olevansa jotakin. Keijukainen antaisi hänen kyllä kuulla kunniansa, jahka kertoisin, miten Haavetassu oli hairahtunut ruuan perään kesken partion.
Olimme kävelleet jo jonkin aikaa soratietä pitkin. Pikkukivet hiersivät inhottavasti tassunpohjiani. Olin kyllä tottunut kävelemään sorakolla, sillä sellaisia kohtia löytyi aina sieltä täältä pitkin poikin kaksijalkalaa, mutta tämä sora oli paljon karkeampaa ja sirpaleisempaa. Aloin jo kaivata takaisin metsään, kun tunsin vasemassa takajalassani inhottavan vihlaisun sirpaleen osuessa kipeästi. Pysähdyin ja kävin hetkeksi istumaan nuollakseni sitä, ja hätkähdin maistaessani metallisen veren maun yhdistettynä soratomuun. Tämä kirottu polkuhan repisi vielä kaikki anturani auki!
Nousin ylös ja lähdin nilkuttamaan Haavetassun perään. Yritin välttää käyttämästä takajalkaani niin paljon kuin mahdollista, sillä en halunnut haavaan menevän enää enempää likaa ja pölyä.
Haavetassun toinen korva kääntyi minun suuntaani, ja lopulta hänen katseensa seurasi perässä. ”Miksi sinä kinkkaat tuolla tavalla?” tuo kysyi turhautumista äänessään. Mulkaisin häntä vihaisesti.
”No koska nuo typerät kivet repivät jalkani auki!” äsähdin takaisin, tuntien samalla toisessa etutassussani vihlaisun. Kirosin ääneen ja pysähdyin nuolemaan sitäkin. ”Minä vihaan kaikkea, mikä on kaksijalkalan ulkopuolella!”
//Kharon?
//343 sanaa
