Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Keijukainen oli suostunut ehdotukseeni ja pyytänyt minua opastamaan meidät metsään. Minusta oli jännittävää päästä näyttämään Keijukaiselle, miten hyvin osasin jo liikkua metsässä. Kun kova kivipinta vaihtui pehmeäksi sammaleksi ja rakennukset puiksi, aistini terävöityivät vaistomaisesti. Aloin kiinnittää huomiota asioihin, joita kaksijalkalassa ei ollut tai niiden havaitseminen oli lähes mahdotonta liika melun ja hirviöistä lähtevän katkun takia.
Kävelin tottuneesti eteenpäin, samalla yrittäen etsiä meille sopivaa aukiota harjoittelemista varten. Yhtäkkiä nenääni pisti vieras haju – kissan haju. Epämiellyttävä tunne siitä, että meitä mahdollisesti tarkkailtiin paraikaa, sai niskakarvani pörhistymään. Keijukainen huomasi jännittyneisyyteni ja tuli viereeni.
”Onko jokin vialla?” naaras kysyi ja pälyili ympärilleen. Pakotin pitämään ilmeeni neutraalina, kun käännyin katsomaan häneen.
”Emme ole yksin”, mau’uin hiljaisella äänellä, kuulostellen koko ajan mahdollisia ääniä, jotka voisivat ilmiantaa tunkeutujan olinpaikan.
Keijukaisen ilme ei värähtänytkään, mutta huomasin hänen katseestaan, että hänkin terävöityi.
”Minä käyn hakemassa harjoitusta varten sopivan kepin. Odota sinä tässä”, sanoin sitten selvästi kuuluvammalla äänellä, siinä toivossa, että myös kuokkavieraamme kuulisi sen. Keijukainen jäi seisomaan aukealle paikalle hieman kireän näköisenä.
Lähdin tassuttamaan vastakkaiseen suuntaan. Kun olin tarpeeksi pitkän etäisyyden päässä Keijukaisesta, haistelin ilmaa uudemman kerran. Tällä kertaa haju tuntui vahvana ja se muodosti selvän jäljen, jota oli helppo seurata.
Liikuin eteenpäin vaivihkaa ja ääneti, juuri niin kuin Kharon oli meitä opettanut. Saavutin hajun lähteen erään pensaan luota kyyristelemästä. Harmaaturkkinen kolli seurasi katseellaan yhä aukiolla odottavaa Keijukaista, mutta ei mennyt kauaa, kun hän jo huomasi minut.
”Terve”, naukaisin ja kallistin aavistuksen päätäni. ”Toisten vakoileminen ei ole kivasti tehty. Mikset tulisi tervehtimään meitä henkilökohtaisesti?”
Kolli suoristautui ja katsoi minua tyynesti – hän ei vaikuttanut pelkäävän lainkaan. ”Hei vain. Pahoittelen, jos säikäytin teidät. En ollut varma, oletteko te uhka.”
Katselin häntä pää edelleen hitusen kallellaan. ”Se riippuu aivan sinusta. Me voimme olla sinulle uhka – tai sitten mahdollisuus.”
Esittäydyimme toisillemme lyhyesti. Kollin nimi oli Härmä, eikä hän onnekseni vastustellut, kun pyysin seuraamaan itseäni. Vein hänet Keijukaisen puheille. Härmä käyttäytyi sangen kohteliaasti ja ystävällisesti puhuessaan meille, ja ilmeisesti Keijukainenkin tajusi, että tässä tilanteessa meille olisi edullisempaa käyttää diplomatiaa väkivoiman sijasta.
Niinpä Keijukainen ja minä vastasimme Härmän kysymyksiin kujakissayhteisöstä ja kerroimme hänelle suunnitelmastamme Eloklaanin varalle. Kun otimme klaanit puheeksi, Härmän kiinnostus vaikutti kasvavan. Hän kertoi itsestään sen verran, että osasi parantaa, mikä kuulosti minusta lupaavalta. Kujakissayhteisössä yrteistä ja parantamisesta ei tiennyt kukaan muu kuin Arpi, ja hänkin alkoi olla jo vanha. Härmän taidoille voisi olla käyttöä – etenkin, kun lopulta marssisimme sotaan Eloklaania vastaan.
Lyhyiden neuvottelujen jälkeen Härmä suostui tulemaan mukaamme. Hän vaikutti lähtevän mukaamme jopa ihan mielellään.
Harmi vain, että minun ja Keijukaisen yhteinen hetki oli päättynyt niin lyhyeen, mutta ainakin olimme löytäneet jotakin arvokasta korvikkeeksi.
