Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Kettu oli ottanut minut silmätikukseen jo sillä samaisella hetkellä, jolloin se lähti rynnistämään meitä kohti. Haavetassu loikkasi vikkelästi sivuun, ja kettu syöksyi suoraan minua kohti. Ei ollut varaa alkaa panikoida, joten keräsin kaiken rohkeuteni ja hyppäsin kynnet paljastettuina sitä kohti. Onnistuin pääsemään sen selkään ja kynsimään sen turkista irti isoja karvatuppoja, mutta eläin ei siitä hetkahtanutkaan. Kuitenkin kun jossain vaiheessa päädyin jakelemaan iskuja sen kasvoille, petoeläin vingahti kivusta.
Siitäkös se vasta hurjistui; jouduin väistelemään sen hampaita toden teolla. Kävi kuitenkin niin, että kompastuin johonkin maassa olevaan juureen ja lennähdin maahan rähmälleni. Seuraavaksi oli minun vuoroni ulista tuskasta, kun tunsin ketun hampaiden pureutuvan keskivartaloni ympärille. Sen hampaat musersivat kylkiäni ja pitivät minut tiukasti otteessaan. Mihin se Haavetassu oli kadonnut juuri silloin, kun häntä tarvittiin?
Silmissäni oli alkanut jo sumeta, kun kettu yhtäkkiä päästi minut irti tappavasta otteestaan. Kipu lamaannutti koko kehoni hetkellisesti; taistelun äänet kuuluivat vaimeina taustalla.
Jossain vaiheessa kuulin jommankumman – joko ketun tai Haavetassun – ulvaisevan, mikä sai adrenaliinin virtaamaan suonissani kiihtyvällä vauhdilla. Ponnistelin voimieni takaa päästäkseni takaisin jaloilleni. Kylkiäni polttava kipu unohtui, kun ryhdyin uuteen rynnäkköön hyökkääjää vastaan. Haavetassu oli jo ketun kimpussa ja jakeli sille hurjan näköisiä iskuja eri puolille sen kehoa. Tähtäsin iskuni suoraan eläimen ilkeästi kimmeltäviin silmiin. Se sai ketun huutamaan kahta kauheammin ja pyörimään ympäriinsä raivopäisesti.
Vaihdoimme Haavetassun kanssa nopeasti katseita: nyt oli meidän tilaisuutemme. Kävimme ketun kimppuun yhteisvoimin. Kamppailu kesti jonkin aikaa, ja jossain vaiheessa olin jo aivan varma siitä, että loppu tulisi. Kuitenkaan niin ei jostain syystä käynyt.
Haavetassu onnistui saamaan hampaansa ketun pehmeän kaulaan, lähelle sen leukoja. Puolisokea kettu ulvoi ja vikisi ja ärisi, kunnes ääni vajosi matalaksi kurlutukseksi. Sitten tuli hiljaista. Haavetassu ei heti irrottanut otettaan. Vedin syvään henkeä ja lysähdin maahan. Joka puolella oli verta ja kamppailun jälkiä. En saattanut uskoa, että olimme todella peitonneet tuon kokoisen pedon keskenämme. Keijukainen, Mäihä ja Tyrskytiikeri olisivat olleet minusta niin ylpeitä, jos olisivat nähneet minut nyt!
Annoin väsyneiden silmieni kohdistaa katseensa jälleen Haavetassuun, joka kyyhötti edelleen ketun yllä. Ellen olisi ollut niin rätti, olisin varmaan huokaisut tarpeettoman kovaan ääneen kiinnittääkseni kollin huomion.
”On se kuollut jo”, sanoin uupuneesti ja vilkaisin sitten irvistäen oikeanpuoleista kylkeäni, johon oli ilmestynyt inhan näköisiä, pitkiä haavoja ketun hampaista. ”Kuollut kuin kivi.”
//Kharon?
//362 sanaa
