Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Kujakissayhteisö
Hiirenkorva oli saavuttanut myös kaksijalkalan. Päivä päivältä lämpimämmät auringonsäteet valaisivat kapeita kujia ja sulattivat hirviöistä pääsevien katkujen vuoksi harmahtavia lumikinoksia. Pidin siitä, miten valoisuus ja lämpö olivat lisääntyneet verrattaen lehtikadon synkkyyteen ja kylmiin pakkasöihin, vaikkakin minua hieman ällötti kulkea partioimassa, kun joka paikassa oli likaista loskalunta ja lätäkköjä.
Metsässä tilanne ei ollut niin paha. Lunta oli kyllä huomattavasti enemmän kuin kaksijalkalassa, mutta se oli puhtaampaa ja sen alta paljastui roskien sijasta vehreää. Linnut lauloivat puun oksilla, ja yhä useammin saattoi nähdä pienten jyrsijöiden juoksentelevan sulavilla mättäillä. Kharon oli sanonut pitävänsä minulle ja Menninkäiselle selviytymisharjoitukset metsässä hiirenkorvan aikaan. Viettäisimme siellä useita päiviä ja öitä, selviytyen ainoastaan luonnonantimilla. Ajatus oli samaan aikaan kiehtova ja luotaan pois työntävä.
Istuskelin yläkerrassa yksinäni. Tänään oli poikkeuksellisen hiljaista, sillä Keijukainen, Mäihä sekä Arpi olivat kaikki jossain ulkona. Laudoitetun ikkunan raoista kajasti valoa, joka loi lattialle lämpimiä kohtia. Makasin yhden sellaisen kohdan päällä ja suin pitkin kielenvedoin toista kylkeäni, jossa ketun tekemät arvet valkoisten laikkujeni päällä näkyivät selvästi.
Välillä mietin, oliko se pelkkää kohtalon ivaa, että peto oli raapaissut minua ainoaan valkoiseen kohtaan koko turkissani. Keijukaisen hössötyksen vuoksi olin alkuun inhonnut arpiani, mutta sittemin olin oppinut hyväksymään ne osaksi uutta minua. Kharonin tulon myötä olin muuttunut, eikä se minusta ollut yhtään huono asia. Halusin olla parempi johtaja kujakissayhteisölle kuin mitä Mesitähti oli koskaan ollut klaanikissoille.
”Keijukainen?”
Käänsin päätäni portaikosta kuuluvan äänen suuntaan. Leopardi seisoi oviaukossa kurkistelemassa huoneeseen. Nousin seisomaan ja katsoin vanhempaa naarasta pää aavistuksen kallistettuna.
”Hän on ulkona. Mitä nyt?” kysyin.
”Ai, vai niin”, Leopardi maukui ja kurtisti kulmiaan. ”Olisin vain tarvinnut apua yhdessä jutussa…”
”Ehkäpä minä voin auttaa”, tarjouduin ja tassuttelin laikukkaan naaraan luo. Leopardin ilme kirkastui.
”Voi kiitos, Päivänsäde! Ylen ystävällistä!” naaras kehräsi ilahtuneesti. Loihdin kasvoilleni pikaisen hymyn ja odotin, että tämä kääntyisi ympäri ja näyttäisi minulle tietä. Minusta ei ikinä tulisi Mesitähden kaltaista johtajaa – minusta tulisi parempi.
