Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Ketulla pelottelusta huolimatta nukuin seuraavan yön yli hyvin ja sikeästi. Ennen nukkumaanmenoa mielessäni oli pyörinyt paljon asioita liittyen Eloklaaniin ja juuriini siellä, mutta en tulisi saamaan vastausta yhteenkään kysymykseeni, ellen onnistuisi tänään nappaamaan jotakin saalista. Tänään minun oli siis oltava erityisen skarppina.
Aamun viimein sarastaessa – ainakin kuvaannollisesti, sillä tähän aikaan vuodesta aamut olivat vielä pimeitä – Haavetassu potki minut hereille ja jatkoimme matkaa. Olimme olleet poissa kotoa jo parin päivän ajan, ja koko kehoni rukoili minua pysähtymään. Tunsin jomotusta lihaksissa, joita en edes tiennyt minulle olevan ennen tätä tragediaa. Jahka pääsisin takaisin kotiin, valtaisin pesän mukavimman ja pehmeimmän paikan, enkä liikkuisi mihinkään ainakaan seuraavaan puoleen kuuhun.
”Ei kai sinua meinaa vain väsyttää?” Kohotin katseeni edelläni kulkevaan Haavetassuun, joka vilkuili lapansa yli minuun päin. Kollin katseessa oli omahyväinen pilke – hän tiesi, miten kovasti metsässä eläminen koetteli kestävyyttäni. Klaanissa syntyneen ja kasvaneen oli helppo naljailla kaksijalkalan katujen kasvatille huonoista erätaidoista, mutta betoniviidakossa minä olisin niskan päällä. Odotapa vain, kunhan pääsemme takaisin, ajattelin mielessäni samalla kun loin hänen suuntaansa vihamielisen katseen.
Hämärä alkoi vähitellen väistyä päivänkajon tieltä, ja minä tiesin, mitä se tarkoittaisi omalta kannaltani.
”On varmaan aika saalistaa”, tokaisin ennen kuin Haavetassu sai tilaisuuden ottaa asian puheeksi ensin. ”Koska tänään on minun vuoroni, sinä saat luvan odottaa tässä.”
Valkoturkkinen kolli katsoi minua epäilevästi, mutta ei sanonut vastaan. ”Hyvä on. Minä odotan. Metsästysonnea sinulle siis vain!”
Päätin ottaa Haavetassuun ensin hyvin etäisyyttä, ennen kuin rupesin haistelemaan ilmaa riistan toivossa. En aikonut antaa kollin lytätä vähäisiäkin itseluottamukseni rippeitä heti alussa.
Ihme kyllä, ei mennyt kauaakaan, kun jo äkkäsin ilmasta ensimmäisen hajun: orava. Tiputtauduin vaanimisasentoon, joka Haavetassu oli minulle opettanut, ja lähdin etenemään hajun suuntaan. Astuin epähuomiossa parin risun päälle hiipimisen aikana ja toivoin, ettei orava hermostunut kuulemistaan epämääräisistä äänistä ja kiivenyt ulottumattomiini.
Harmi kyllä juuri niin tapahtui; saatoin vain katsella, miten pörröhäntä rapisteli puunrunkoa pitkin ylemmäksi, niin ylös, etten uskaltanut seurata sitä. En kuitenkaan lannistunut. Jos minussa oli yhtään metsäkissan verta – niin vastenmieliseltä kuin se ajatus tuntuikin -, pystyisin kyllä saamaan jotakin kiinni.
Meni jonkin aikaa, ennen kuin sain kiinni uudesta hajusta. Sen lähde ei ollut kaukana, tai niin ainakin päättelin hajun voimakkuudesta. Nyt tarkkana, Päivänsäde – tämän et voi antaa karata kynsistäsi!
Lähestyin puolukanvarsien seassa piileskelevää pikkueläintä kohti korvat valppaasti eteenpäin suunnattuina ja aistit terästäytyneinä. Antauduin hetkellisesti täysin vaistojeni varaan, mikä siivitti minut suloiseen voittoon; kuin itsestään etukäpäläni kurkottivat hiirtä kohti kiitäessäni sen kimppuun tajuttomalla nopeudella. Hiiri vinkaisi kimakasti vielä viimeisen kerran, kunnes sen pikkuinen keho valahti veltoksi hampaissani leukojeni musertaessa siltä niskat nurin.
Onnistumiseni huuma oli saada minut meuhkaamaan kuin pikkupentu, mutta hillitsin itseni ja yritin löytää vielä jotakin muuta napattavaa. Tällä kertaa hiiri jäi kuitenkin ainoaksi saaliikseni, mikä ei kylläkään haitannut minua, sillä mielestäni olin onnistunut minulle annetussa tehtävässä paremmin kuin hyvin.
Palasin Haavetassun luo hiirtä ylpeästi kantaen.
”Minä sain saalista!” ilmoitin iloisesti, tiputtaen melko runnellun näköisen jyrsijän kollin jalkojen juureen.
//Kharon?
//467 sanaa
