Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Kujakissayhteisön lähialueet
Jollei itsehillintäni olisi kehittynyt niin paljon kuluneiden kuiden aikana, olisin varmaankin jo Kharonin kurkussa kiinni. Ensin hän rikkoi suoraa käskyä ja sen jälkeen haukkui kotiani kamalaksi – siitä hyvästä Keijukainen olisi vähintäänkin teloituttanut hänet. Totta puhuen, hetken aikaa minulla kävi itselläni sama ajatus mielessä, mutta päätin yrittää maltillisempaa lähestymistapaa tällä kertaa. Olimme molemmat varsin kuumapäistä sakkia, ja yhteenotto olisi vain pahentanut asioita.
Niinpä astelin aivan Kharonin naaman eteen välittämättä tämän raivon vääristämästä ilmeestä ja pörhistetystä turkista. Häntäni piiskasi närkästyneesti puhuessani hänelle:
”Kuules nyt, tuittupää. Jos et kestä häviötä, älä haasta ketään, sillä taistelussa on aina kaksi lopputulosta, eikä voittaminen ole aina vaihtoehto. Toiseksi, jos haluat kiukutella, niin ihan sama se minulle, mutta tulet kyllä huomaamaan ennen pitkää, ettei se johda mihinkään. Työntämällä muut pois luotasi kaivat vain itsellesi kuoppaa. Jää tänne vain mököttämään, jos siltä tuntuu. Et kai muuta osaakaan kuin rypeä itsesäälissä.” Väläytin kollille kylmän katseen, ennen kuin kiepahdin ympäri ja palasin takaisin Menninkäisen luo.
Kuulin Kharonin huutavan jotakin perääni, mutta en jäänyt kuuntelemaan. Jos hän halusi leikkiä marttyyria, niin sama se minulle. Meillä muilla kuitenkin oli yhteinen tavoite, jonka eteen tarvittiin jokaisen työpanos.
”Mennään”, murahdin Menninkäiselle, joka näytti varsin pitkästyneeltä tilanteeseen nähden. Laikukas kolli lähti perääni jupisten jotakin itsekseen, mutta olin liian tuohtunut keskittyäkseni siihen juuri nyt. Minunkin tarvitsi päästä päästelemään vähän höyryjä itsekseni, ennen kuin saatoin kohdata muut kujakissayhteisön jäsenet.
Katastrofaalisten harjoitusten jälkeen olin komentanut Menninkäisen takaisin pesälle ja lähtenyt itse kiertelemään kaksijalkalaan. Yleensä nopea kävelyretki auttoi selvittelemään ajatuksia, ja niin se auttoi tässäkin tapauksessa.
Vaikka Kharonin typerä käytös suututti minua edelleen, yritin keksiä ratkaisua tilanteeseen. Kolli oli koko ajan vihainen, enkä jaksanut uskoa, että se oli koko hänen persoonallisuutensa. Hän oli varmasti kokenut kaikenlaista ennen kujakissayhteisöön tuloaan ja oli nyt viimein löytänyt vihalleen kohteen Mesitähdestä. Viha oli hyvä polttoaine, mutta jos sitä oli liikaa, seuraisi vain täysi kaaos. Sen lisäksi tarvittiin myös malttia ja strategiointia.
Ennen kuin huomasinkaan, oli alkanut jälleen hämärtää. Olin ajatuksissani harhautunut takaisin metsän reunaan, jossa olimme erkaantuneet Kharonin kanssa varsin vihamielisissä merkeissä. Ehdin jo miettiä sitä mahdollisuutta, että kolli oli saanut tarpeekseen ja lähtenyt tilaisuuden tullen, mutta toisaalta hänen veljensä oli yhä yhteisön luona, eikä hän varmaankaan jättäisi tuota oman onnensa nojaan.
Katselin hämärään metsään heilutellen häntääni lähellä maanpintaa. Yritin havaita Kharonin hahmoa lumisesta maisemasta, mutta en nähnyt missään merkkiäkään valkoturkkisesta erakosta.
Lopulta kyllästyin tuijottamaan puiden väliin ja päätin palata takaisin. Olin jo ehtinyt kääntyä ympäri tulosuuntaani kohti, kun yhtäkkiä kuulin oksan napsahtavan rikki jossain takanani. Korvat luimussa käännähdin ympäri uudelleen ja yritin etsiä katseellani jotakin, josta ääni olisi voinut olla peräisin.
”Kharon, jos olet siellä, sinun olisi parasta tulla esiin tällä punaisella sekunnilla. Muuten revin sinulta korvat päästä”, murisin varautuneena, sillä en tiennyt, oliko äänen päästänyt jokin eläin vai peräti täysin vieras kissa. Ei sillä, ettenkö olisi selvinnyt jostakin onnettomasta oman tien kulkijasta yksin, mutta kamppailu lähellä metsää ei järin houkuttanut.
//Kharon?
