Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko | Kujakissayhteisö
Tuijotin Haavetassua – tai siis Kharonia – typertyneenä. En ollut osannut odottaa moista käännettä tapahtuvaksi, vaikka kyllä täytyi myöntää, että Kharon kuulosti paljon paremmalta kuin Haavetassu. Naamani vallannut hämmennys suli vähitellen pois ja suupieleni kääntyivät virnistykseen.
”No, Kharon, meillä on pitkä päivä edessä huomenna, mikäli meinaat saada minusta ja Menninkäisestä koulittua klaanikissan veroisia metsässä liikkujia”, murahdin leikkisästi ja tuuppasin erakkoa tassullani. Kharon räpytteli silmiään ensin vähän hämmentyneenä, mutta sitten hänenkin kasvoilleen nousi pieni hymy.
”Parasta siis palata takaisin unten maille”, hän tokaisi, enkä väittänyt vastaan. Kävelimme yhtä matkaa takaisin ikkunan luo, jossa annoin toverini kömpiä ensiksi sisään.
Ennen kuin livahdin hänen perässään takaisin rakennukseen, annoin katseeni karata pieneksi hetkeksi tähtitaivaalle, joka eli aivan omaa elämäänsä.
Räpäytin silmäni auki tuntiessani lämpimän hengityksen puhaltavan naamalleni. Menninkäinen oli kyyristyneenä eteeni, ja kollin silmät kullanruskeat kiiluivat innostuneesti heikossa valon kajastuksessa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että hän oli valmis tämän päivän metsäharjoitukseen.
”Herätys, unikeko! Meidän on mentävä jo!” laikukas kolli patisteli ja tökkäsi minua kuonollaan. Murahdin närkästyneesti ja yritin huitaista häntä kauemmaksi tassullani, mutta Menninkäinen oli vikkelämpi ja ehti väistää.
Lopulta luovutin nukkumisen suhteen ja kampesin itseni ylös. Siistin turkkini pikaisesti ja seurasin sitten Menninkäistä alakertaan, jossa Kharon oli jo valmiina odottamassa. Osa kissoista nukkui yhä, joten yritimme olla mahdollisimman hiljaa liikkuessamme ikkunaa kohti.
Tuntiessani kirpaisevan pakkassään nipistävän nenänpäätäni, unisuus hälveni vähitellen kehostani ja olin valmiimpi kohtaamaan sen, mitä meillä oli tänään vastassa: armoton metsä, jossa vaanivat nälkäiset pedot. Kharonin johdolla pieni joukkomme lähti tassuttamaan metsän suuntaan.
Oli kulunut jo pari kuuta siitä, kun olimme löytäneet tiemme takaisin kujakissayhteisöön ja Keijukainen oli antanut Kharonille luvan aloittaa koulutuksemme tullaksemme erakoiksi, joista olisi vastusta klaanikissoille. Kahden kuun aikana olimme oppineet Menninkäisen kanssa jo paljon, eikä minusta tuntunut enää niin kauhistuttavalta ajatukselta poistua kaksijalkalasta kartoittamattomille seuduille. Minusta oli tullut myös vahvempi ja ketterämpi. Huomasin myös Kharonissa tapahtuneen muutosta, niin ulkoisesti kuin mielellisesti. Hän vaikutti olevan oikeasti sitoutunut toteuttamaan suunnitelmamme Mesitähden tappamiseksi. Se sai minut pitämään hänestä entistä enemmän. Viime aikoina olimme lähentyneet kollin kanssa, ja tykkäsin aidosti viettää hänen kanssaan aikaa, mitä en olisi uskonut todeksi muutama kuu sitten.
Saavuimme metsänreunalle jonkin ajan kuluttua. Kävelin Kharonin viereen ja katsoin edessä aukeavaa näkymää: metsään oli laskeutunut valkoinen lumivaippa, mikä teki siellä liikkumisesta haastavampaa. Olosuhteet uhkasivat muuttua entistä huonommiksi meidän kannaltamme, sillä taivaalta oli alkanut tupruttaa isoja, painavia lumihiutaleita.
”Mikä on tämän päivän ohjelma?” kysyin ja käänsin sitten huomioni Kharoniin.
//Kharon?
