Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Pako kaksijalalta oli onnistunut moitteettomasti: se ei ollut osannut edes odottaa meidän iskevän takaisin. Nyt kuitenkin vaikutti siltä, että olimme joutuneet ojasta allikkoon. Joka puolella ympärillämme kohosi valtavia, paksurunkoisia puita, joiden oksat levittäytyivät yläpuolellamme peittämään taivaan.
Hölkkäsin Haavetassun perässä. Kuulin oman vinkuvan hengitykseni. En koskaan eläessäni ollut juossut niin lujaa kuin äsken kaksijalalta paetessamme, ja sen kyllä huomasi. Jäin koko ajan jälkeen Haavetassusta, mutta se tällä sillä hetkellä pienin huoleni. Minulle alkoi todella vasta nyt valjeta, että olimme joutuneet kauaksi kaksijalkalasta, keskelle ei-mitään.
Vilkuillessani ympärilleni näin vain metsää. Silmänkantamattomiin metsää. Pysähdyin tasaamaan hengitystäni välittämättä siitä, että Haavetassu oli kauempana edessäpäin. Yllätyksekseni kollikin pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua epäröivän oloisena.
”Jaatko tämän kalan kanssani?”
Katsoin Haavetassua hiukan hämmästyneenä. Vaikka hänen äänensävynsä paljasti, ettei ajatus kalan jakamisesta ollut hänelle mitenkään erityisen mieluinen, olin enemmän kuin hyvilläni tarjouksesta. Olin liian nälkäinen ja uupunut ruvetakseni itsepäiseksi juuri nyt, joten nyökkäsin vain vastaukseksi ja tassutin sitten lähemmäksi päästäkseni osingoille kalasta.
Kun olimme syöneet itsemme kylläisiksi, kalasta oli jäljellä enää vain sotkuinen ruoto. Kellahdin mättäälle nuolemaan tassujani aterian päätteeksi. Haavetassukin rupesi pesulle.
Metsässä oli tullut hämärää sillä välin, kun olimme olleet kalan kimpussa. Täysi vatsa ja jomottavat käpälät vaativat minua ottamaan nokoset, mutta alitajuntani oli valpas ja varuillaan. Minulla oli turvaton olo tällaisessa ympäristössä, jossa ei ollut kaksijalkalan valoja rikkomassa yön pimeyttä. Katsahdin Haavetassun suuntaan: kollin turkin valkoiset kohdat erottuivat hämärässä selvästi.
”Meidän pitäisi palata takaisin kaksijalan pesälle”, sanoin sitten rikkoen välillämme vallinneen kiusallisen hiljaisuuden. Kumpikaan ei ollut sanonut sanaakaan koko ruokailun aikana. Nyt kun olimme kahden kesken, olin tullut häiritsevän tietoiseksi tämän läsnäolosta. Haavetassu oli vihoviimeinen kissa, jonka kanssa olisin halunnut päätyä kaksijalkojen kidnappaamaksi.
Vaikka en nähnytkään kollin kasvoja, osasin tulkita hänen liikkeistään ja tympääntyneestä tuhinasta, ettei ehdotukseni ollut hänen mieleensä. ”Oletko aivan pöpi? Miksi ihmeessä palaisimme takaisin sen kaksijalan luokse?”
”No vaikka siksi, että sitä kautta voimme löytää helpoiten tien takaisin Ukkospolulle, joka voi puolestaan johdattaa meidät kotiin”, sivalsin takaisin. Loin kollin suuntaan vihaisen katseen. Syytin häntä edelleen siitä, että olimme joutuneet tähän liemeen. Tuo kollinkuvatus oli vain yksi ahne kirppusäkki muiden joukossa.
//Kharon?
//339 sanaa
