Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Tuntematon alue
Kiidin häntä hulmuten pellon poikki takaisin metsään, jonne yhteisön jäsenet olivat hajaantuneet lepäämään ja saalistamaan. Minun oli löydettävä Ruskalintu nopeasti – ja mieluiten myös huomaamattomasti, sillä suunnitelmamme onnistumisen kannalta silminnäkijät saattaisivat olla haitaksi.
Minulla oli onni matkassa, sillä Ruskalintu löytyi läheltä metsänrajaa, vieläpä aivan yksinään. Kolli roikotti suussaan oravaa ja näkyi olevan jo matkalla kohti yhteisön lepopaikkaa. Juoksin hänet äkkiä kiinni ja laitoin esityksen käyntiin:
”Ruskalintu!” Pysähdyin hengästyneenä hänen eteensä, ja kolli säpsähti yllättyneenä.
Pidin dramaattisen tauon samalla kun vedin henkeä, ikään kuin minun olisi täytynyt ensin prosessoida äsken tapahtunutta voidakseni kertoa siitä hänelle. Koska olin juossut koko matkan tänne, minun ei tarvinnut oikeastaan edes näytellä hengästynyttä. ”Kharon on pulassa ja tarvitsee apua!” selitin hätäisesti ja katsoin oranssivalkoista kollia silmät suurina. ”Meidän on mentävä nopeasti!”
Ruskalintu vakavoitui ja pudotti oravan. ”Näytä tietä!”
Olisin ollut kovin liikuttunut siitä, miten välittömästi kolli oli valmis rientämään apuun, kun hänen veljensä oli pulassa, ellei kyseessä olisi ollut huijaus. Ruskalinnun sinisilmäisyys ja hyväsydämisyys maksaisi hänelle tänään kalliin hinnan – mukavaa meille, harmi juttu hänelle.
Johdatin Ruskalinnun kaksijalkojen rakennusten luo. Kharon oli piiloutunut jonnekin, ja hyvä niin, sillä mikäli Ruskalintu näkisi hänen olevan kunnossa, tämä ei varmasti menisi koiranpesään.
Viitoin pientä, punaista koppia kohti. ”Kharon on tuon sisällä”, supatin Ruskalinnulle, edelleen kauhistunutta esittäen.
”Täällä haisee koira.” Ruskalinnun karvat olivat nousseet varautuneesti pystyyn hänen havaittuaan vaaran löyhkän ilmassa.
”Niin, mutta se ei ole täällä nyt. Se nappasi Kharonin, kun olimme saalistamassa, ja vei hänet pesäänsä”, selitin päätäni pudistellen. ”Yksin en saanut häntä raahattua pois sieltä.”
Ruskalintu haisteli ilmaa tarkkaavaisesti ja vilkuili ympärilleen koiran varalta. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, sillä eläin oli mennyt pesäänsä – sitä kollin ei tosin tarvinnut tietää.
”Haetaan hänet yhdessä”, oranssivalkoinen kissa maukui päättäväisesti ja lähti hiipimään pesää kohti.
”Tulen aivan kannoillasi”, lupasin, seuraten aluksi hänen perässään. Mitä lähemmäksi Ruskalintu pääsi pesää, sitä hitaammin otin askeleita. Kohta kolli olisi niin lähellä pesän suuta, että koiran oli pakko huomata hänet.
”Kharon!” kuulin Ruskalinnun sihahtavan pesän suuntaan. Pysähdyin kokonaan ja jäin seuraamaan etäämmältä, miten tämä eteni varovasti pesälle. ”Kharon, kuuletko minua?”
Silloin pesän sisältä kuului vaimea murahdus, ja koira syöksyi räyhäten pihalle. Se oli minun merkkini ottaa jalat alle. Pinkaisin nopeasti kauemmaksi paikalta, ja ehdin kuulla Ruskalinnun hätääntyneet avunhuudot, kun peto kävi hänen päälleen. Juoksin sen rakennuksen nurkalle, josta olimme koiraa ensimmäisen kerran tarkkailleet, ja käännyin seuraamaan murhenäytelmää, jonka traagista pääosaa näytteli Ruskalintu, jota koira parhaillaan riepotteli hampaissaan. Kollin tuskaiset ulvaisut ja huudot katkesivat yhtäkkiä, ja koira jäi ravistelemaan hervottomaksi valahtanutta ruumista kuin tuoresaalista.
Jostain takaani kuulin käpälän askelia. Vilkaisin selkäni yli Kharoniin. ”Se on ohi nyt”, totesin yksiselitteisesti, arvioiden kollin naamalla olevaa ilmettä. En osannut sanoa, oliko tämä tyytyväinen lopputulokseen. Tätähän hän oli halunnut, eikö?
//Kharon?
//KP-boosti
