Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
”Me löysimme Mäihän. Hän on kuollut ja haudattu. Näytti siltä, että hän oli pudonnut katolta kuolemaansa.” Keijukaisen sanat jäivät kaikumaan korviini kuin onton puunrungon sisällä. Hymy hiipui kasvoiltani, ja tunsin sydämeni muljahtavan rinnassani.
Kuollut? Ei Mäihä voinut olla kuollut. Keijukaisen vakavat kasvot kuitenkin kertoivat toista. Pudonnut katolta? Mäihä oli hyvä kiipeämään – miten hän muka olisi voinut pudota? Ei ainakaan vahingossa.
Pääni alkoi täyttyä kysymyksistä. Lopulta minun oli pakko poistua muiden seurasta, sillä tunsin räjähtäväni hetkenä minä hyvänsä. ”Käyn ulkona”, onnistuin sihahtamaan hampaitteni välistä, ennen kuin suuntasin portaikkoon ja sitä kautta alakertaan ja pesän uloskäynnille.
Ulos päästyäni lähdin vaeltamaan johonkin suuntaan, vailla määränpäätä. Päässäni jyskytti, ja särky vain voimistui, mitä useammin kävin mielessäni läpi Keijukaisen sanoja. Mitä tämä oli? En ollut koskaan tuntenut mitään tällaista – inhosin sitä.
Käpäläni olivat kuljettaneet minut metsän reunaan. Edessäni aukesi synkkä metsä, kun taas takanani valoa hohkasivat taakse jäävän kaksijalkalan tähdet katujen varsilla. Jäin seisomaan valon ja varjon rajalle.
Painoin pääni alas, tuntien ensimmäisen lämpimän kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kunnes kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Purskahdin surun ja raivon sekaiseen itkuun ja niitin kynsilläni edessäni olevia varpuja.
”Ketunläjät!” sihisin hampaita yhteen purren ja jäin kyyhöttämään silputtujen varpujen keskelle vapisevin jaloin. Riehuminen väsytti minut fyysisesti, mutta sisältä päin tunsin olevani edelleen kuin tulessa. Niinpä lysähdin vain maahan ja annoin itkun tulla.
Palatessani takaisin pesälle oli jo pimeää. Oloni oli ontto kaiken itkemisen jälkeen. Ujuttauduin vaivalloisesti sisälle tuttuun rakennukseen ikkunan kautta ja kohtasin turtana alapuolella kiiluvien silmäparien meren.
Tyrskytiikeri lähestyi minua ensin. ”Olen pahoillani”, kolli maukui selvästi sen oloisena, ettei ollut varma, mitä olisi kuulunut sanoa. Nyökäytin hänelle pienesti päätäni. Olin näkevinäni Kharonin laikukkaan turkin huoneen toisella laidalla, mutta en ollut juuri nyt juttutuulella.
Livahdin vaivihkaa yläkertaan, jossa Keijukainen istui huolestuneen näköisenä. Minut nähdessään hänen katseensa kirkastui. Kävelin naaraan luokse ja painoin hetkeksi kuononi kiinni hänen lapaansa lohtua hakiakseni. Saatoin aistia kasvattiemoni hämmennyksen, sillä tällainen läheisyyden tarve ei ollut minulle tyypillistä. Kuitenkin juuri nyt tarvitsin jonkun, jota vasten nojata pienen hetken, ennen kuin jaksaisin taas kannatella itseäni omin jaloin.
”Minusta meidän pitäisi laittaa pian suunnitelmamme käytäntöön”, sanoin hetken kuluttua ja astuin kauemmaksi Keijukaisesta, jotta näin hänen kasvonsa kunnolla. Katsoin harmaata naarasta vakavailmeisenä. Mäihän menetys oli saanut minut tajuamaan, miten lyhyt ja helposti särkyvä elämä saattoi pahimmassa tapauksessa olla. Jos odottelisimme vielä pidempään, meillä ei ehkä olisi enää aikaa toteuttaa suunnitelmaamme. ”Olen varma, että olen valmis siihen. Odottelu vain tylsistää parhainta teräämme.”
//Keiju?
