Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
En ollut tullut edes ajatelleeksi vanhemmuuden sitovuutta, ennen kuin Keijukainen otti asian puheeksi. Jotkut varmastikin olettivat, että jäisin pentujen syntymisen jälkeen hetkeksi sivummalle Yhteisön toiminnasta, mutta omassa mielessäni moinen ajatus ei ollut käväissytkään. Olin päättänyt suhtautua jälkikasvuihini siinä missä muihinkin Kujakissayhteisön jäseniin, ainoastaan sillä erolla, että joutuisin välillä ruokkimaan heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi vanhoja syödäkseen kiinteää ruokaa. Johtajan perijättären pentuina heidän oli totuttava siihen, että heidän emonsa oli kiireinen kissa eikä perhe ollut ykkösprioriteettini nyt tai tulisi välttämättä koskaan olemaan.
”Eiköhän Kharon heistä huolen pidä”, vastasin Keijukaiselle virnistäen. Kharon oli tuntunut odottavan näitä pentuja kuin kuuta nousevaa, joten en uskonut hänelle tuottavan ongelmaa katsoa heidän peräänsä sillä välin kun itse jatkoin normaalia elämääni. Loppujen lopuksi pennut eivät olleet kuuluneet suunnitelmaan millään muotoa, eikä meillä ollut varaa ylimääräisille häiriötekijöille tehtävässämme. Tiineys oli tehnyt minusta heikon, ja minulla oli edessä kova työ kasvattaa menetettyä kuntoani, jotta minusta olisi vielä taistelemaan jonakin päivänä.
”En oikein osaa sanoa, miltä tuntuu”, jatkoin sen jälkeen, vastaten Keijukaisen esittämään kysymykseen. Vilkaisin vatsani vieressä tuhisevaan pentukasaan, jonka näkeminen ei herättänyt minussa minkäänlaista emollista lämpöä vaan pikemminkin huolestunutta kihinää turkkini alla. ”Olen helpottunut, että ne eivät enää täytä sisuksiani, mutta samaan aikaan ahdistunut, koska ne ovat oikeasti tässä. Vaikka kuinka yrittäisin kieltää niiden olemassaolon, ne eivät katoa tai lakkaa olemasta jollain tavalla sidoksissa minuun.”
”Minä voin kyllä hankkiutua niistä eroon, jos ne ahdistavat sinua noin kovasti”, Keijukainen tarjoutui, mikä sai minut siirtämään hieman järkyttyneen katseeni häneen. Harmaa naaras nytkäytti häntäänsä lievästi turhautuneen oloisena ja totesi sitten: ”Ehkä sinun pitää nyt vain hyväksyä tappiosi ja olla niiden kanssa sen mitä on pakko.” Huomasin kasvattiemoni olemuksesta, että hän alkoi olla jo vähän kyllästynyt asiasta jankkaamiseen kanssani. Luimistin korviani toivottomana.
”Pennut ovat aivan kamalia”, Keijukainen jatkoi vähän kannustavampaan sävyyn, ”mutta sitten kun ne kasvavat, niistä saattaa tulla jopa ihan siedettäviä. Aivan kuten sinustakin tuli.”
Sen kuuleminen sai heikon hymynkareen nousemaan suupielilleni. ”Kiitos.”
Keijukainen kohautti lapojaan, eikä reagoinut kiitokseeni mitenkään erityisemmin. ”Minä lähden nyt syömään”, hän ilmoitti sen jälkeen ja heilautti minulle häntäänsä hyvästiksi.
Kun emoni livahti ulos pesästä, Kharon tuli takaisin sisään. Mietin, olikohan kumppanini mahtanut kuulla keskustelumme, mutta mikään hänen olemuksessaan ei antanut vihiä siitä. Kolli asteli rauhallisesti vierelleni ja kävi siihen makaamaan. Nojasin päälläni häntä vasten samalla kun kurkustani kumpusi syvä kehräys. Onneksi minulla oli Kharon ja Keijukainen – ilman heitä en olisi kestänyt tätä tilannetta.
Nelistin metsän halki häntä perässä hulmuten. Jänis juoksi edelläni useamman hännänmitan päässä, ja tiesin, että tällä vauhdilla en tulisi saavuttamaan sitä. Pinnistelin päästäkseni lujempaa, mutta jäin auttamatta jälkeen eläimestä, joka katosi kohta kokonaan näkyvistäni.
Liu’uin pysähdyksiin kyljet rasituksesta kohoilleen ja suu auki läähättäen. *Ketunläjät!* kirosin mielessäni pettyneenä.
Pennut olivat nyt jo sen ikäisiä, että ne olivat avanneet silmänsä ja osasivat liikkua itsekseen. Ne tarvitsivat minulta vielä maitoa, mutta muuten järjestelymme, jossa Kharon kaitsi pentuja leirissä ja minä kuntoilin ulkona metsässä, oli toiminut hyvin. Toki en ollut voinut olla panematta merkille kumppanini pettynyttä ilmettä joka kerta, kun ilmoitin hänelle olevani aikeissa lähteä ulos. Kollin mielestä vietimme liian vähän aikaa yhdessä perheenä, mutta ei häntä tuntunut kauheasti haittaavan joutua olemaan keskenään pentujemme kanssa.
Lähdin takaisin leirin suuntaan kevyttä hölkkää, vaikka hengitykseni ei ollut vielä ihan täysin tasaantunut. Siitä asti kun pennut olivat syntyneet olin tehnyt kovasti töitä päästäkseni yhtä hyvään kuntoon kuin ennen tiineyttä. En mitenkään voinut voittaa Mesitähteä rapakuntoisena, enkä totta puhuakseni olisi edes kehdannut kohdata häntä tässä kunnossa. Ylpeyteni ei olisi sallinut sitä.
Piikkihernemuurien sisäpuolelta kuului kissojen ääniä. Sukelsin aukiolle turkkiani raapivan tunnelin läpi ja suuntasin askeleeni suorinta tietä pesällemme, josta korviini kantautui jo tuttu miukuna. Luisuin alas onkaloon, ja Kharon kääntyi katsomaan minun selkänsä yli.
”Mitenkäs täällä ollaan pärjäilty?” virnistin kumppanilleni ja kiersin hänen ohitseen pentujen luokse, jotka lähtivät saman tien mönkimään minua kohti ilmeisestikin maidon toivossa. Laskeuduin vuoteeseen kyljelleni ja annoin kolmikon tulla nisilleni juomaan. Silmäilin hetkisen pentuja, ennen kuin kohdistin katseeni Kharoniin odottaen hänen kertovan päivän kohokohdat.
//Kharon tai Lyra?
