Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Yläkertaan kantautui portaiden alapäästä puheensorinaa. Arpi jakoi kissoja kujapartioihin ja etsimään ruokaa, kuten hän oli tehnyt myös ollessamme sotimassa. Olisin muuten hoitanut sen itse, mutta tänä aamuna minua ei ollut huvittanut nousta edes vuoteesta, joten olin suosiolla jättänyt homman vanhan kollin vastuulle. Siitä huolimatta yhteisö jatkoi elämäänsä, kuten sen pitikin. Keijukaisen perinnön ei saanut antaa kadota.
Siitä oli jo kaksi kuuta. Kaksi kuuta taistelusta, joka oli pirstonut elämäni tavalla, jolla ei mikään tai kukaan ennen. Kaksi kuuta ilman Keijukaista. Se tuntui iäisyydeltä. Keijukaisen kuolinpäivänä sydämeeni tulleet haavat olivat alkaneet märkiä viime aikoina. Ennen kuin minun oli täytynyt tappaa hänet, kasvattiemoni oli käskenyt minua viemään Yhteisön takaisin kotiin ja pysymään kaukana klaaneista. Olin kovettanut sydämeni selviytyäkseni siitä, juuri kuten Keijukainen oli aina opettanut, mutta raskaan ja loputtomalta tuntuneen kotimatkan jälkeen kuori oli alkanut vähitellen halkeilla, paljastaen altaan tulehtuneet, kipuilevat haavat.
Olin nyt Yhteisön uusi johtaja. Sen olisi pitänyt tuntua erilaiselta, loistokkaammalta, mutta se oli kaukana siitä. Lapojani painoi valtava taakka, jonka alle tunsin musertuvani. En kuitenkaan saanut antaa sen näkyä ulospäin. Sitä voitaisiin pitää heikkouden merkkinä, eikä heikoille ollut sijaa kaksijalkalan karuilla kujilla. Johtajan oli oltava vahva ja peloton, herätettävä kauhua ympärillään olevissa kissoissa. Juuri nyt olin kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, ja siksi koin parhaaksi vetäytyä omiin oloihini siihen asti, että pystyin taas seisomaan omilla tassuillani horjumatta.
En tiennyt, kauanko siihen menisi, sillä kotiin palattuani ajatuksiani oli sumentanut jatkuvasti epäonninen sota, joka oli vienyt minulta kaiken, mitä rakastin. Ensin Kharon oli kääntänyt minulle selkänsä, jonka jälkeen Kuolonklaanin päällikkö oli pettänyt meidät juuri sillä veret seisauttavalla hetkellä, kun viimein olimme olleet saamassa kostomme Mesitähdelle. Sen seurauksena Keijukainen oli kuollut, ja Mesitähden lopullinen kohtalo oli jäänyt pelkkien arvailujen varaan. Kenties Henkäystähti oli teloittanut hänet heti meidän paettuamme, tai sitten se käärmeenmieli oli antanut hänen elää jonkin hataran, itseään hyödyttävän syyn varjolla.
Vihani Mesitähteä kohtaan oli kasvanut entisestään, ja tällä kertaa se tuntui aidosti henkilökohtaiselta. Ennen olin saattanut vain kuvitella kaikki ne kauheudet, joiden takana valkoinen paholainen oli, mutta nyt kun olin saanut todistaa hänen kierouttaan paikan päällä, sisälläni raivoava myrsky oli paisunut äärimmäisiin mittoihin.
Olisin varmaankin lähtenyt jo uudelle kostoretkelle, elleivät Keijukaisen viimeiset sanat olisi jääneet polttelemaan mieleeni: ”Viimeinen toiveeni on, että viet Yhteisön pois tästä kirotusta metsästä, palaat kaksijalkalaan ja pysyt siellä. Älä enää ikinä tuhlaa yhtäkään ajatustasi klaaneille tai tälle metsälle, pidä huolta Kujakissayhteisöstä. Minä luotan sinuun.”
En voinut pettää emoni luottamusta. Toteuttaisin hänen viimeisen toiveensa ja pitäisin huolta Kujakissayhteisöstä, kuten hyvän johtajan kuului. Mutta en ollut varma, miten voisin koskaan lakata ajattelemasta klaaneja ja sitä kirottua metsää, jonne rakkaan kasvattajani ruumis oli jäänyt maatumaan.
Kaiken sen kamaluuden unohtaminen olisi ollut oikea armahdus, mutta toinen puoli minusta halusi muistaa – pitää kiinni kynsin ja hampain jokaisesta tuskaisesta muistosta, joka siihen liittyi. Tuska tekisi minusta vahvemman, ja ajan myötä kukaan ei voisi enää satuttaa minua. Olin nimittäin päättänyt, etten enää koskaan kärsisi samalla tavalla kuin olin kärsinyt Kharonin menetettyäni, eikä yksikään klaanikissa veisi minulta enää mitään koskaan. Kissat oppisivat vielä pelkäämään nimeä Päivänsäde.
KP-boosti käytössä
