Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Yritin piilotella kiinnostuksen puutettani perheretkeä kohtaan Kharonilta, sillä vaikka en pennuista sen erityisemmin välittänytkään, olin valmis tekemään pienen uhrauksen kumppanini tähden. Nopea kierros leirin ympäri väsyttäisi varmasti pikku tappijalat niin perin pohjin, että heistä ei kuuluisi pihaustakaan koko loppuiltana.
“Olet oikeassa”, huokaisin viimein ja siristin lämpimästi silmiäni Kharonille, jonka pettynyt kurtistus pehmeni hieman kuullessaan myöntyvän äänensävyni. “Ehkä minun on aika esitellä Kujakissayhteisön arkea henkilökohtaisesti jälkikasvuillemme.”
Kun pennut olivat juoneet itsensä kylläisiksi, paimensimme heidät yhdessä Kharonin kanssa pesän uloskäynnille. Eritoten Cosmos vaikutti olevan mielissään päästessään ulkoilemaan, kun taas hänen kaksi muuta pentuetoveriaan suhtautuivat asiaan hillitymmin. Cosmos oli ilmeisesti saanut esimakua ulkomaailmasta jo pari päivää sitten, kun Kharon kertoi pennun livahtaneen muiden nukkuessa ulos pesästä. En ollut ollut huolissani tapahtuneesta kuultuani, sillä minusta oli aivan normaalia, että nuorta kissaa kiinnosti tutustua ympäristöönsä. Pentuina minä ja Menninkäinen olimme seikkailleet ympäri Kujakissayhteisön pesää tuon tuosta – uteliaisuus kasvatti luonnetta ja opetti vaikeuksiin törmätessä selviytymistä.
Leirin yllä taivas avautui kauniin vaaleansinisenä, ja sen kantta pitkin liukui tuulen kuljettamina repaleisia pilvilauttoja. Pikkulinnut konsertoivat läheisissä puissa ja pitivät sellaista mekkalaa, että herkempi olisi voinut saada siitä jo migreenin.
“Tämä tässä on leirin pääaukio”, Kharon esitteli kolmelle pennulle, jotka töllistelivät uutta ympäristöä niskat kenossa ja silmät ymmyrkäisinä. Valkoinen kolli asteli heidän ohitseen eteenpäin ja viittasi hännällään keskellä aukiota olevaan, litteäpäälliseen kiveen. “Tuo iso kivi tuossa on Litteäkivi. Sen päältä Eloklaanin klaanipäällikkö piti klaanikokouksia ja nimitti uusia oppilaita ja sotureita.”
“Voiko sen päälle kiivetä?” Cosmos keskeytti isänsä historianluennon. Laikukas kollipentu silmäili innostuneena itseään moninverroin isompaa kiveä, jonka päälle pentu ei mitenkään olisi omin avuin kyennyt nousemaan.
“Voi, mutta kokeillaan sitä vähän myöhemmin, jookos?” Kharon ehdotti pennulle sävyisästi, ja Cosmos nyökäytti päätään ilmeisestikin suostuen ajatukseen. Pentu ei kuitenkaan näyttänyt järin tyytyväiseltä vanhemman kollin vastaukseen, vaikka seurasikin kiltisti pentuetoveriensa mukana isäänsä parantajan pesälle.
Kuljin joukon hännillä ja tarkkailin kumppaniani ja jälkikasvujamme hieman etäämmältä. Kharon oli synnynnäinen isä, ja hän selvästikin rakasti viettää aikaa pentujensa kanssa. Jos pennuilla olisi ollut kaksi itseni kaltaista vanhempaa, he luultavastikin olisivat kasvaneet täysin Leopardin huomassa. Salaa olinkin onnellinen siitä, että kumppanini oli juuri sellainen kuin oli – ailahteleva ja tunneherkkä, mutta ennen kaikkea rakastava isä.
Seuratessani kolmikon puuhia samalla kun Kharon kertoi heille enemmän leiristä, opin huomaamaan, miten erilaisia kaikki kolme olivat keskenään. Tähän asti olin katsonut heitä kaikkia yhtenä penturyppäänä, joka liikkui täysin vaistojen varassa nisilleni nälän iskiessä tai kerääntyi lämmön perässä kasaksi Kharonin kylkeen päiväunille mennessä.
Lyra oli toisen veljensä, Fornaxin, tavoin melko vakava luonne, mutta hän oli myös hyvin tarkka likaantumisen suhteen ja vältteli selvästi tarkoituksella astumasta mihinkään märkään tai likaiseen. Fornax oli tyypiltään enemmän rauhallinen tarkkailija, kun taas Cosmos oli koko ajan tunkemassa kuonoaan joka paikkaan ja ottamassa itse aktiivisesti selvää asioista.
Cosmoksesta puheen ollen, mihin koko pentu oli mennyt? Vilkuilin ympärilleni oppilaiden pesän edustalla, jonne olimme siirtynyt parantajan pesältä hetki sitten, eikä valko-harmaata kollipentua näkynyt missään. Olin kai ollut niin ajatuksissani, että pentu oli onnistunut luikahtamaan jälleen omille teilleen, kun Kharon oli selittänyt tohkeissaan oppilaista ja koulutuksesta, joka näiden piti käydä läpi päästäkseen sotureiksi.
Huokaisin ja lähdin etsimään karkulaista, sillä vaikka uskoinkin vapaan kasvatuksen positiiviseen vaikutukseen, en halunnut pennun saavan itseään ongelmiin turhaan. Kiersin aukion ympäri vilkuillen ympärilleni pennun varalta, eikä mennyt aikaakaan kun jo bongasin tämän Litteäkiven luota. Pyöräytin silmiäni – olisihan se pitänyt arvata, että kolli ei mitenkään malttanut odottaa leirikierroksen loppuun asti, jotta pääsisi kiipeämään kivelle.
Kävelin rauhallisin askelin pennun luokse, joka ei edes välittänyt vilkaista suuntaani lähestyessäni häntä. Pentu jatkoi itsepäisesti kiipeämisyrityksiään ison kiven päälle, mutta epäonnistui joka kerta surkeasti.
”Isäsihän sanoi, että pääset kiipeämään myöhemmin”, naukaisin pennulle päätä kallistaen. Cosmoksen katse käväisi minussa ihan kuin ohimennen, mutta sitten tämä siirsi sen takaisin edessään kohoavaan kiveen otsa mietteliäästi rypyssä. ”Hei kuule, eikö sinua kiinnosta kuulla, kun hän kertoo leiristä?” Ketä minä muka huijasin – ei häntä tietenkään kiinnostanut kuulla. Kyllä itsekin olisin pentuaikoinani valinnut mieluummin kivelle kiipeämisen kuin tylsän oppitunnin.
Olin jo aikeissa jättää poikani puuhastelemaan omiaan, kun huomioni kiinnitti kollin kylkiturkissa oleva punainen väri. Kurtistin kulmiani ja astelin lähemmäksi. Maistoin kielelläni raudan maun – verta. Katsoessani tarkemmin Cosmosta, huomasin, että hänen etujalkojensa kyynärpäät olivat raapiutuneet vereslihalle. Syy sille selvisi minulle pian, kun äkkäsin, miten pentu loikkasi uudelleen kiveä vasten ja valui alas kyynärvarret kolahdellen paikoin rosoiseen kivenpintaan.
”Hiirenpapanat!” pennun kimpaantunut kommentti yllätti minut, ja en voinut olla värisyttämättä viiksiäni huvittuneena. Keneltä lie poika oli oppinut puhumaan tuolla tavalla?
Veriset kyynerpäät olivat kyllä ongelma, johon minun vastuullisena vanhempana kuului puuttua. Jos niitä ei hoidettaisi nyt, se saattaisi kostautua minulle myöhemmin tavalla tai toisella. Niinpä yritin houkutella Cosmoksen mukaani, jotta voisin pyytää Kharonia paikkaamaan hänet. Olihan kolli kerran osannut hoitaa ketulta saamani haavatkin melkein ammattitaitoisesti silloin kauan aikaa sitten.
”Voin auttaa sinua kiipeämään tuonne ylös, jos tulet käymään kanssani ensin yhdessä paikassa”, suostuttelin pentua, jonka pohtiva katse siirtyi minuun. Yllätyksekseni kollia ei tarvinnut kahta kertaa maanitella, sillä tämä suostui ehdotukseeni saman tien.
”Sovittu!”
Lähdin tassuttamaan Cosmoksen edellä sinne suuntaan, jonne olin Kharonin ja kaksi muuta jälkeläistämme jättänyt lähdettyäni etsimään kolmatta heistä. En kuitenkaan ehtinyt ottaa neljää askelta enempää, kun olin vähällä törmätä kiven takaa ilmestyvään Roskaan. Musta naaraan keltainen katse kohdistui minuun, ja sen kohdatessani muistin, että myös tämä osasi parantaa.
”Satuitpa sopivasti siihen”, naukaisin nuoremmalle naaraalle oivalluksen kokeneena. ”Sinähän osaat parannusjuttuja, kuten Arpi ja Härmä, eikö vain? Osaisit varmaan vilkaista Cosmoksen kyynärpäitä, jotka hän onnistui raapimaan rikki kiveen.” Katsoin Roskaa kohteliaan odottava ilme naamallani. Jos hän kerran osasi parantaa, minun tuskin tarvitsi pyytää erikseen häntä käyttämään kykyjään pentuni hyväksi. Tai ainakin toivoin, ettei tarvinnut, sillä joka tapauksessa minulla oli tässä tilanteessa auktoriteetti Yhteisön perijättärenä.
//Roska?
