Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Lehdet vain kahisivat kun raahasin perä edellä isoa kania leirin sisäänkäynnin läpi. Laskin retuutetun näköisen jänöjussin maahan aukiolle päästyäni ja pysähdyin vetämään henkeä. Oli ollut melkoinen työmaa saada tuotua se tänne omin avuin ja vieläpä pitkän matkan päästä, mutta en voinut olla olematta tyytyväinen lopputulokseen. Kyllä Kharonin naama venähtäisi, kun hän näkisi saaliini!
“Vau”, Leopardin hämmästynyt henkäisy oli jotakuinkin sellainen reaktio, jonka toivoin saavani myös kumppaniltani, “sinäkö tuon nappasit?”
Nyökäytin päätäni ja nostin toisen tassuni saaliin päälle ylpeänä. “Kyllä vain! Se oli melkoinen onnenkantamoinen.” Olin viettänyt aamupäiväni tavalliseen tapaan ulkona kuljeksien, kun kani oli miltei törmätä minuun. Kiitos nopeiden refleksieni, olin onnistunut pysäyttämään sen vauhkon pakomatkan ja puremaan siltä niskat nurin ennen kuin se oli ehtinyt päästää ääntäkään.
“Olet varmasti uupunut raahattuasi sen tänne asti aivan yksin. Minä voin viedä sen ruokavarastoon puolestasi”, leopardilaikukas naaras tarjoutui ystävällisesti. Kiersin katseellani aukiota etsien Kharonin tuttua valko-harmaata turkkia – olisin halunnut näyttää saaliini hänelle ennen kuin siitä tulisi jonkun ateria.
“Onko Kharon leirissä?” kysyin Leopardilta.
Naaras piti lyhyen mietintätauon, ennen kuin pudisti päätään. “Eipä taida olla. Muistaakseni hän ja Deimos lähtivät vähän jälkeesi viemään Fornaxia harjoittelemaan saalistusta”, Leopardi kertoi.
Häntäni valahti hieman pettyneenä, mutta nyökkäsin kumminkin. “Siinä tapauksessa voit jo viedä tämän ruokakasaan. Täällä ulkona se houkuttelee vain haaskaeläimiä”, nostin tassuni kanin päältä ja annoin Leopardin raahata sen Litteäkiven alla olevaan onkaloon, jossa Yhteisön ruokia säilytettiin.
Siirryin itse leirin laidalle odottamaan kumppanini paluuta. Hyvällä tuurilla hän palaisi aivan kohta ja ehtisi nähdä sen omin silmin. Hilpeä kehräys hyrisi kurkussani mieleeni muistuessa se kerta, kun Kharon oli yrittänyt opettaa minua saalistamaan ollessani ensimmäistä kertaa metsässä. Siihen aikaan olin inhonnut häntä koko sydämeni pohjasta, ja ellei selviytymiseni olisi sattunut riippumaan hänestä, olisin varmaankin tehnyt hänestä selvää jo sillä hetkellä, kun hän oli arvostellut kömpelöä vaanismistani. Ajan kanssa kollin seurasta oli kuitenkin tullut siedettävämpää, ja nykyään hän oli minulle Keijukaisen lisäksi tärkein kissa koko maailmassa.
Tuuli havisutti puiden oksia yläpuolellani, ja aurinko pilkahteli aina silloin tällöin pilvien takaa ja lämmitti valollaan kohtaa, jossa istuskelin edelleen odottamassa Kharonia. Vedin käpäläni vatsani alle väsymyksen alkaessa pistellä niitä. Ehkä aika kuluisi nopeammin jos ottaisin pienet torkut.
Lähestyvien käpälänaskelten töminä havahdutti minut. Raotin unenpöpperöisenä silmiäni, odottaen näkeväni Kharonin, mutta sen sijaan eteeni olikin ilmestynyt raidallinen turkki. Katsahdin Tyrskytiikeriin, jonka tavanomaisestikin niin vakavat kasvot olivat nyt entistä vakavammat, jos mahdollista.
Jokin oli selvästi vinossa. “Mitä nyt?” kurtistin kulmiani.
Tyrskytiikerin häntä nytkyi levottomasti ja tämä yritti selvästi löytää oikeita sanoja asialle, jonka oli aikeissa kertoa. “Partiomme löysi Kharonin, Deimoksen ja Fornaxin hajua läheltä Eloklaanin rajaa. Vaikuttaisi siltä, että he ovat ylittäneet rajamerkit.”
Tuijotin repalekorvaista kollia hetken tyhmänä, kykenemättä sisäistämään, mitä tämä oli juuri minulle kertonut. Miksi Kharon olisi muka vienyt Fornaxin harjoittelemaan saalistusta Eloklaanin reviirille? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Kun en sanonut mitään, Tyrskytiikeri jatkoi kuin olotilaani tunnustellen kysymyksellä: “Haluatko ilmoittaa asiasta Keijukaiselle itse vai kerronko minä?”
Räpäytin hänelle silmiäni ilmeettömänä. “Ei ole syytä ilmoittaa tästä vielä kenellekään. Kharonilla on tähän varmasti jokin hyvä syy, jonka hän palaa kertomaan meille pian.”
“Hyvä on”, Tyrskytiikeri ei kuulostanut vakuuttuneelta, mutta antoi kuitenkin asian olla.
Hänen mentyään nousin ylös ja lähdin leirin sisäänkäynnille. Halusin odottaa Kharonia lähempänä Eloklaanin rajaa. Vaikka tiesin kumppanini olevan kykeneväinen pitämään huolta itsestään, en voinut olla murehtimatta, että jotakin pahaa oli sattunut hänelle.
Navakka tuuli puhalsi nummelta päin. Puristin kynsilläni tiukemmin oksasta, jonka päälle olin saanut itseni kiskottua. Näin lähellä Eloklaanin rajaa en ollut vielä koskaan ennen ollut, mutta Kharonin vuoksi olin valmis ottamaan pienen riskin. Olin kavunnut muutaman ketunmitan päässä rajalta kasvavaan puuhun ja jäänyt sen alimmalle oksalle odottamaan kollikolmikkoa. Edessä metsänreunassa mykkinä jököttävien haapojen lehtevät oksat tarjosivat näkösuojan nummelle, mutta pysyin silti valppaana eloklaanilaisten varalta.
Ja siinä minä sitten odotin. Ja odotin. Ja odotin… Aurinko oli mennyt kokonaan pilveen ja taivaalta oli alkanut tihkuttaa. Vaikka olinkin sopivasti suojassa lehtikaton alla, en välttynyt kastumiselta kokonaan, ja kolea, kostea ilma pääsi tunkeutumaan turkkiini. Mutta silti minä odotin. Ja odotin…
Hämärä oli nielaissut metsän. Jalkani olivat kankeat oksalla notkumisesta, ja vatsaani kalvoi huutava nälkä. Sen lisäksi sisukseni oli vallannut kammottava, ontto tunne, joka oli alkanut nakertaa jo mieltänikin. Kharon ei ollut tullut takaisin. Ei, vaikka kuinka olin odottanut. Köynnös kaulani ympärilläni kiristyi, enkä saanut kunnolla henkeä. Epätoivo ravisteli minua niin kovin, että sen seurauksena miltei tipahdin alas.
Hiirenaivo. Ketunläjä. Saastainen variksenruoka. Petturi!
Kurkustani kohosi matala, raastava mouruna, joka särkyi kyynelten tulvahtaessa silmiini. Haukoin henkeä ääneti maailman pyöriessä ympärilläni. Tunsin hukkuvani siihen suunnattomaan tuskaan, joka vyöryi ylitseni kuin lasinsirpaleiden aalto, aina uudelleen ja uudelleen.
Hetken ajan jopa harkitsin pudottautuvani alas oksalta toivoen sen päättävän kärsimykseni. Millään ei ollut mitään väliä enää. Elämäni valo oli tiessään, ja jäljellä oli pelkkä yksinäisyyttään kaikuva pimeys.
Suuntasin kyyneleistä sumean katseeni eteenpäin nummelle. Sen näkeminen muistutti minua tehtävästäni ja siitä, miksi olin täällä. Mesitähden oli kuoltava. Ilman häntä Kharon olisi yhä luonani. Ilman häntä kaikki olisi paremmin. En voinut pysähtyä nyt – en, ennen kuin näkisin hänen vetävän viimeisen henkäyksensä vuodatettuani elämän ulos hänestä sivallus kerrallaan, kunnes jäljellä olisi pelkkä raadeltu, variksenruoaksi kelpaava kuori.
Metsään oli laskeutunut hiljaisuus, aivan kuin sekin olisi pelännyt ylleen langennutta pimeyttä. Korvani täyttyivät omista laahaavista askelistani. Koko paluumatkan ajan olin miettinyt eri tapoja päättää Mesitähden päivät, mutta ajatukseni olivat harhailleet myös Kharoniin ja kahteen muuhun karkulaiseen. Pääni ja sydämeni repivät minua eri suuntiin, eikä järkevästä ajattelusta tullut mitään.
Mutta kun pääsin pimeälle leiriaukiolle, tiesin tasan tarkkaan, mitä minun oli tehtävä. Loikkasin turta tunne rinnassani Litteäkiven päälle ja herätin kaikki terävällä mourunnallani. Pesistä kuului rapinaa, ja varjoista lipui kiven ympärille kiiluvasilmäisiä hahmoja. Kissojen joukosta kuului väsynyttä, hämmentynyttä supinaa. Haistoin Keijukaisen laskeutuneen nukkumapaikaltaan.
Tunsin hänen katseensa pistävänä turkissani. Hän ja monet muut vaativat selitystä yöuniensa keskeytykselle.
“Tästä lähtien Kharon, Deimos ja Fornax ovat karkureita. He ovat ylittäneet Eloklaanin rajan, ja voidaan olettaa, että he ovat vaihtaneet puolta. Heidät on velvollisuus tappaa hetimmiten, mikäli heidät nähdään liikkumassa alueellamme”, ääneni oli kylmä, eikä se särähtänyt kertaakaan puhuessani, vaikka sydämeni tuntui siltä kuin sen läpi olisi isketty jääpuikko. Kissat kohahtivat yllättyneenä.
“Mitä sinä oikein puhut?!” Cosmoksen tyrmistynyt nauku kohosi muiden ylle. Käänsin terävän katseeni poikaani, joka oli astellut aivan Litteäkiven juureen ja tuijotti minua silmät leiskuen. Mielessäni välähti kuva Kharonista, jota jälkikasvuni muistutti kipeän paljon, ja kurkkuuni nousi pala. “Ei isää ja Fornaxia saa tappaa!”
“Se ei ole sinun päätöksesi”, kumarruin kollia kohti häntä vihaisesti vääntyillen.
“Kyllä on, kun kyse on minun isästäni ja veljestäni!” Cosmos murisi takaisin.
Sihahdin ja loikkasin varoittamatta kiveltä kollin päälle. Cosmos vinkaisi hädissään ja yritti kiemurrella pois altani, mutta lukitsin hänet maata vasten tassuillani. Paljastetut hampaani olivat viiksen päässä hänen kuonostaan.
“Sana vieläkin, niin saat katua sitä koko lopunikäsi”, ärisin pennulle matalalla äänellä. Cosmoksen silmät olivat pelosta ammollaan.
Nousin pois hänen päältään karvojani pörhistellen ja marssin sen jäljeen kissojen ohi pesälleni, jossa minä ja Kharon olimme nukkuneet viimeiset pari kuuta kahdestaan pentujen siirryttyä muualle.
Tyyneys, jota olin jotenkuten onnistunut pitämään yllä Litteäkiven päällä seistessäni, oli nyt tyystin tiessään ja jäljellä oli vihan ja surun sekainen kierto, jossa vuoroin minun teki mieli itkeä tai raivota. Tunteideni kuohu kohdistui ensiksi yhteiseen vuoteeseemme, jota ryhdyin silppuamaan mielipuolen lailla. Sitä seurasi vihlaiseva ikävä, ja yritin kaapia silput tassuillani lähelleni ja imeä niistä Kharonin tuoksua.
Käperryin pesän pohjalle surkeasti nyyhkyttäen, puristaen vuoteen jämiä tiukasti itseäni vasten.
//Keiju?
KP-boosti käytössä
