Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisö
Arpi järjesti partioita alakerrassa. Makasin vuoteessani silmät raollaan ja kuuntelin lähtöä tekevien kissojen levotonta naukunaa. Olin pysytellyt yläkerrassa jo monta päivää, ja toimettomana makoilu oli saanut minut tuntemaan oloni turraksi. Tänään siihen tulisi muutos.
Punnersin itseni vaivalloisesti ylös ja nilkutin portaille. Toinen takajalkani oli puutunut makaamisesta, mutta se sai luvan vetristyä, sillä tarvitsisin kaikkia neljää jalkaani, jos mielin ulos tästä tomuisesta hökkelistä.
Kuljin portaat alas hävettävän kankeasti, ja kun tassuni viimein koskettivat lattiaa niiden toisessa päässä, huomasin harmikseni partion livahtavan juuri ulos ikkunasta. Ärähdin itsekseni ja kiirehdin alakerran poikki uloskäynnille, koukistin takajalkani ja ponnistin ikkunalaudalle.
Työnsin pääni ulos ikkunassa olevasta reiästä ja tähysin ulos. Partio oli päässyt kujan päähän.
”Odottakaa, minäkin tulen partioon.” Naukuni sai kissat pysähtymään ja kiepahtamaan ympäri. Tasapainottelin romuja pitkin kujan päähän heidän luokseen.
”Minäkin voisin tulla, ei ole hyväksi laiskotella koko päivää”, en ollut edes huomannut yhtä jälkikasvuistani ulkosalla, ennen kuin tämä oli avannut suunsa ja tassutellut luoksemme. Naaraan eriparisilmät hohtivat toiveikkaasti, kun hän käänsi niiden katseen minuun. Tuijotin häntä takaisin mitäänsanomattomasti. Tyttäreni kommentti oli ollut huonosti ajoitettu, ja hetken jopa harkitsin palaavani takaisin yläkertaan.
Lyra yritti änkyttää jotakin ilmeisestikin erheensä tajunneena, mutta en välittänyt kuunnella. Olin tullut ulos haukkaamaan raitista ilmaa, en kuuntelemaan nasevia kommentteja aikaansaamattomuudestani.
Ehdin jopa hetken verran nauttia olostani, kun valkoinen naaras ilmestyi yhtäkkiä vierelleni kävelemään. Ärsytys pisteli tassujani, mutta pidin katseeni menosuunnassa ja yritin olla kiinnittämättä huomiota tyttäreeni siinä toivossa, että tämä tajuaisi jättää minut rauhaan.
Se oli kuitenkin turha toivo: Lyra jatkoi piinaamistani, tällä kertaa vedoten siihen, miten Keijukainen haluaisi minun olevan taas vahva. Joka kerta kun naaras mainitsi edesmenneen kasvattiemoni tai ”vahvan johtajan”, hermoni kiristyivät entisestään. Purin hammasta pitääkseni mölyt mahassani.
Viimeinen niitti meni siinä, kun Lyra ilmoitti voivansa toimia Yhteisölle varajohtajana. Se sai minut kääntämään epäuskoisena katseeni naaraaseen.
Suupieleni nyki ylöspäin, mutta ilme, jonka se pyrki muodostamaan, oli kaikkea muuta kuin iloinen. ”Sinäkö varajohtaja? Olet hädin tuskin päässyt eroon pentukarvoistasi, ja nyt jo suunnittelet valtaan astumista?” Pysähdyin yllättäen, ja muu partiokin ryhtyi hidastamaan askeliaan. ”Menkää edeltä, otamme teidät kiinni kohta”, komensin heitä, ja partio jatkoi mukisematta matkaa ohitsemme.
Lyra seisoi ryhdikkäänä edessäni, ja hänen kasvoillaan oli itsepäinen ilme. Hänen silmissään näkyvä häivähdys jotakin muuta tunnetta kertoi kuitenkin, ettei naaras ollut aivan niin itsevarma kuin halusi uskotella minulle.
”Ensinnäkään en arvosta sitä, miten kuvittelet voivasi tulla puhumaan minulle tuolla tavoin menetyksestä ja siitä ylipääsemistä, samalla nolaten minut koko partion edessä”, ääneni oli matalaa murinaa. Seisoin tyttäreni edessä pää pystyssä, mutta häntäni huiski maata vihaisesti. ”Toiseksi, minä olen yhä se sama mahtava kissa jonka Yhteisö tuntee, enkä tiedä, mikä on saanut sinut kuvittelemaan muuta. Ja vielä kolmanneksi, minä en tarvitse apua. En aputassuja, en varajohtajaa, en mitään. En luota kehenkään tarpeeksi antaakseni sellaista vastuuta Yhteisöstä jollekulle toiselle.”
Saarnatessani koin kuitenkin jonkin sortin valaistuksen. Tähän asti Arpi oli ollut vastuussa Yhteisöstä, kun minä olin piilotellut vintillä murjottamassa. Sille tulisi nyt loppu – Päivänsädettä tarvittiin.
Annoin karvojeni silottua ja heilautin häntääni jo rentoutuneempana. Lyralle raivoaminen oli saanut oloni tuntumaan yhtäkkiä kevyemmältä, vahvemmalta. Aivan kuin jokin pitkään paikaltaan pois ollut pala olisi viimein loksahtanut takaisin.
”Partio ei hoida itseään”, murahdin lopulta tyttärelleni ja lähdin jo tassuttamaan melko kauas ehtineen partion perään, ”eivätkä myöskään muut velvollisuudet, joten pistäppä tassua toisen eteen.”
Vaikka tuskin tulisin koskaan myöntämään sitä ääneen kenellekään, etenkään yli-innokkaalle tyttärelleni, Lyran painostus oli todella auttanut minua pääsemään takaisin jaloilleni. Hän oli omalla raivostuttavalla tavallaan saanut minut muistamaan, kuka minä oikeastaan olin ja mikä oli tarkoitukseni.
//Lyra?
KP-boosti käytössä
