Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Hahmon sijainti:
//Kujakissayhteisön pesä
Tuuli paiskoi lumihiutaleita päin naamaa ja haittoi näkyvyyttä. Purin tiukemmin kaarnanpalasia suussani puskiessani eteenpäin vatsakarvoihin ylettyvässä hangessa. Oli vain toivottava, että suuntaamme oli yhä oikea. Minä en nimittäin aikonut jäädä odottelemaan, että luontoemo päättäisi olla meille armollisempi ja lopettaisi viskomasta lunta niskaamme. Kuka tiesi, millainen kaaos Yhteisössä oli tälläkin hetkellä valloillaan, kun en ollut paikalla katsomassa heidän peräänsä.
“Päivänsäde!” Härmän ääni hädin tuskin kuului tuulen ujelluksen yli. Hidastin askeliani, jotta harmaa kolli pääsi rinnalleni. “Jos jatkamme tässä pyryssä, saatamme huonolla tuurilla matkata koko ajan kauemmaksi kaksijalkalasta! Eikö meidän kannattaisi pysähtyä johonkin edes siksi aikaa, että näemme, mihin suuntaan olemme kulkemassa?”
Minun olisi tehnyt mieli kivahtaa parantajalle, miten typerä tämän ehdotus oli. Juuri äskenhän olin kuitenkin vannonut itselleni, etten pysähtyisi, vaikka mikä olisi. Oli kuitenkin myönnettävä, että kollilla oli pointti, jopa ihan järkevä sellainen. En kylläkään aikonut myöntää sitä hänelle suoraan.
“No hyvä on”, murahdin yhä kaarnanpalat suussani. “Etsitään jostakin suoja ja odotellaan siellä, kunnes sää vähän selkenee.”
Olimme tällä hetkellä melko avonaisella alueella, jossa puita kasvoi harvakseltaan. Lumipyry sentään tarjosi meille suojaa taivaalla vaanivilta vaaroilta, mutta muuta hyötyä siitä ei sitten ollutkaan. Erotin valkoisuutta vasten korkean, tumman möhkäleen, joka näytti minusta kivenlohkareilta. Päätin luottaa intuitiooni ja johdattaa meidät sen kupeeseen.
Olin ollut oikeassa – möhkäleet olivat kuin olivatkin valtaisia lohkareita. Kiersin niiden toiselle puolelle, jossa olimme hieman paremmin suojassa tuulelta ja tuiskulta. Härmä seurasi heti perässäni. Luikahdin kahden ison kiven väliin jäävään rakoseen, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi tilava kahdelle kissalle. Pudotin kaarnanpalat tassujeni juureen ja kyyristyin niiden päälle.
“Ei hullumpi suoja”, Härmä tokaisi laskettuaan oman kantamuksensa. Kolli joutui pitämään päätään kumarassa istuessaan.
Minä kaduin saman tien sitä, että olimme pysähtyneet. En tiennyt, miten kestäisin olla ties kuinka pitkään jumissa tässä ahtaassa kolossa ainoastaan Härmä seuranani. Hulluksihan tässä tulisi ennen pitkää.
“Minä lähden etsimään meille ruokaa”, ilmoitin samalla hetkellä kun pomppasin ylös sellaisella vauhdilla, että miltei löin pääni kiveen. Härmä katsahti minuun kummissaan.
“Tässä säässäkö?” hän kallisti päätään.
Minä olin jo työntymässä hänen ohitseen kolon suulle vastatessani: “Niin, tässä säässä. Meidän täytyy syödä jossain vaiheessa joka tapauksessa, ja voimme yhtä hyvin käyttää tämän tauon siihen, niin pääsemme jatkamaan matkaa pikimmiten, kun pyry lakkaa.”
“Haluatko, että lähden mukaan?”
“Ei, jää sinä tänne ja katso kaarnanpalojen perään. Kaiken näkemämme vaivan jälkeen niiden on parempi pysyä hyvässä tallessa.” Siristin aavistuksen silmiäni katsoessani viimeisen kerran Härmää, ennen kuin puskin yksin tuiskuun.
Vaikka yleisesti ottaen nautin luonnossa liikkumisesta ja tuulen tuntemisesta turkillani, tämä oli jo aivan naurettavaa. En yrityksistä huolimatta ollut onnistunut paikantamaan yhtäkään riistaeläintä, jos niitä ylipäätään edes oli tässä turkasen metsässä.
Olin aikeissa luovuttaa ja palata Härmän luokse, kun yhtäkkiä näin silmäkulmassani liikettä. Lumikasa näytti kasvattavan itselleen jalat, joilla se lähti pinkomaan kauemmaksi minusta.
*Jänis!* tajusin yhtäkkiä, enkä jäänyt vitkuttelemaan. Säntäsin sen perään niin lujaa kuin vain upottavassa lumessa pääsin.
Olin jäämässä auttamatta jälkeen, mutta jatkoin itsepintaisesti eteenpäin tuiskua uhmaten. Aivan odottamatta jokin tai joku kuitenkin katkaisi saaliini pakomatkan. Liu’uin pysähdyksiin ja tuijotin häntääni nytkyttäen suurta, tummaa kissan hahmoa, joka painoi jänistä – minun jänistäni! – maata vasten käpälällään.
“Hei!” huusin kollille murina kurkussa. “Tuo on minun saaliini!”
Kissa käänsi jykevän päänsä suuntaani. Minun oli vaikea erottaa hänen ilmettään tässä pyryssä, mutta saatoin vain arvailla, ettei se ollut sellainen, joka olisi viestinyt minkäänlaista katumusta saaliini nappaamisesta nenäni edestä. Lähdin marssimaan tätä kohti häntä pystyssä ja korviani luimistellen.
“Anna se takaisin tai muuten…”
“Tai muuten mitä?” Nyt kun näin kollin kasvot lähempää, huomasin tämän silmien pilkkaavan katseen. Erakko ei pitänyt minua itselleen uhkana – oikeastaan ihan päinvastoin. Sekös sai raivon kiehahtamaan sisuksissani. Minua ei kannattanut aliarvioida.
“Tai muuten minä revin sinulta nuo kauniit silmäsi päästäsi ja laitan sinut syömään ne”, hymähdin takaisin kolkosti. Uhkaukseni ei saanut muukalaisessa aikaan toivomaani reaktiota.
“Alahan laputtaa siitä, rääpäle, ja etsi itsellesi jostakin vaikka hiiri.” Kolli kumartui nostamaan jänistä ylös eikä vaivautunut enää huomioimaan minua. Se oli virhe. Samalla silmänräpäytyksellä minä ampaisin häntä kohti kynnet ulos työnnettyinä ja sylki suusta lentäen hurjistuneen sähinän kera.
“Mitä -”
Kissa ei ehtinyt sanoa edes lausettaan loppuun käydessäni hänen päälleen armotta. Jakelin iskuja eri puolille kollin kehoa ja väistelin vikkelästi erakon kömpelöitä, suuria käpäliä. Selvisi nopeasti, ettei tämä köntys ollut eläessään joutunut kunnon tappeluun, koska kaiketi kukaan ei ollut uskaltanut uhmata tätä järkälemäisen olemuksensa takia. Minä annoin kuitenkin mielelläni tälle maistiaisen todellisesta voimasta.
Olin päässyt erakon niskan päälle ja pureuduin tämän toiseen korvaan hampaillani niin lujasti, että se sai kissan päästämään ilmoille tuskaisan valituksen: “Au, au, au! Päästä irti! Sinä voitit! Vie se typerä jänis!”
Viivyttelin tahallani hetken, ennen kuin irtauduin kollin korvasta ja hyppäsin alas tämän selästä. Lipaisin tyytyväisenä suupieliäni nähdessäni lumelle tipahtelevan punaisia tippoja erakon osittain repeytyneestä korvasta.
“Alahan laputtaa siitä ja mene etsimään itsellesi vaikka joku kiva pikku hiiri”, irvailin erakolle tämän käännyttyä jo ympäri ja lähdettyä hölkkäämään hieman ontuen toiseen suuntaan. En tiennyt, oliko kolli kuullut pilkkaani, mutta jos olikin, tämän ei selvästi tehnyt mieli ottaa revanssia kanssani.
Käännyin katsomaan puoliksi lumeen hautautunutta jänistä vatsa kuristen.
“Oho!” Härmä nuuhki tuomaani jänistä yllättyneen oloisena. Jos lumessa tarpominen ja sen ääliöerakon kanssa nujakoiminen ei olisi saanut minua niin raukeaksi, olisin varmaankin antanut parantajalleni huutista moisesta epäileväisyydestä.
“Syödään hyvin, niin pääsemme lähtemään heti kun on mahdollista”, haukottelin paikaltani lohkareen vierestä. Kurkotin laiskasti tassullani jänistä kohti ja vedin sen lähemmäksi repäistäkseni ensimmäisen, mehevän palasen. Työnsin loput Härmälle.
“Sattuiko ulkona jotakin?” Härmän nauku sai minut nostamaan katseeni lihapalasestani. “Näytät vuotavan verta.”
Katsahdin lapaani, jota parantajakolli silmäili arvioivasti. “Pikku naarmu se vain on. Törmäsin johonkin idioottiin metsässä, mutta annoin sille läksytyksen, jota se ei ihan hevillä unohda.” Virnistelin itsetyytyväisenä.
“Nuole se puhtaaksi, jotta se ei pääse tulehtumaan. Minä näin tuossa toisen kivenkolossa hämäkinseittiä, voin käydä hakemassa sitä.” Härmä oli noussut jo ylös ja oli selvästi aikeissa suunnata etsimään paikkaustarvikkeita.
Vaikka paapominen ei ollut mieleeni, en estänyt häntä. Olin jo niin kypsänä koko tähän matkaan, että halusin vain kotiin. Niinpä rupesin lipomaan kielelläni naarmuuntunutta kohtaa, kun parantaja lähti noutamaan seittiä.
Kaukaisuudessa tuikki valoja. Väsymys sai pääni tuntumaan raskaalta, mutta pakotin itseni pysymään valppaana. Puristin tiukasti kaarnanpaloja leukojeni välissä, jotta ne eivät vahingossakaan pääsisi putoamaan.
“Olemme kohta perillä”, Härmä sanoi kaarnan vaimentamalla äänellä vieressäni.
Minä en vaivautunut kommentoimaan sitä mitenkään, vaan lähdin kahlaamaan lumessa eteenpäin valoja kohti. Matkamme oli kestänyt pari päivää pidempään kuin mennessä – olin pitänyt siitä laskua. Olimme olleet poissa miltei puoli kuuta, ja se hermostutti minua. Mitä kaikkea kamalaa poissaollessani olikaan ehtinyt tapahtua? Kuinka moni oli kääntynyt tällä välin minua vastaan ja juonitellut selkäni takana?
“Pistetään juoksuksi, niin olemme perillä nopeammin”, murahdin Härmälle, ja jäämättä odottamaan hänen mielipidettään, nostin vauhtini ensin kevyeksi hölkäksi ja siitä ripeäksi raviksi. Vaikka jalkojani särki useamman päivän yhtäjaksoinen vaellus, pystyin pistämään kipuni syrjään ajatellessani kotia ja mahdollista kaaosta, joka siellä saattaisi olla valloillaan.
“Te palasitte.” Arpi tuli meitä vastaan, kun näki meidän kömpivän Härmän kanssa ikkunasta sisään. Silmäilin pikaisesti alakertaa, mutta kaikki näytti samalta kuin lähtiessänikin. Mikään ei tuntunut muuttuneen, ja hyvä niin.
“Vie nämä varastoihisi, minun pitää mennä selvittelemään asioita.” Laskin kaarnanpalat lattialle ja viittasin niitä kohti hännälläni Härmälle.
“Selvä juttu”, parantaja hymyili lauhkeaa hymyään, johon olin saanut – tai pikemminkin joutunut – tottua yhteisen taivalluksemme aikana. En edelleenkään voinut sanoa pitäväni kollista erityisemmin, mutta hän oli kyllä osoittanut luotettavuutensa useampaan otteeseen matkan aikana.
Härmän lampsittua matkoihinsa lääkkeineen käännyin takaisin Arven puoleen. “Pieni tilannekatsaus olisi paikallaan”, minä sanoin, ja niinpä me siirryimme yksisilmäisen kollin kanssa yläkertaan, jossa tämä ryhtyi kertomaan Yhteisössä tapahtuneista asioista poissaollessamme.
Ilmeisesti hilpeään joukkoomme oli eksynyt joku kotikisukin kaduilta harhailemasta. Toistaiseksi naaraasta ei ollut ollut riesaa Arven raportin mukaan, ja toivoin asian pysyvän niin. Yleisesti ottaen Yhteisössä oli siis ollut rauhallista sinä aikana, kun olin ollut poissa. Jostain syystä minun oli kuitenkin vaikea niellä totuutta sellaisenaan. Joku aivan varmasti hautoi jotakin kamalaa selkäni takana, tunsin sen luissani.
Pyysin Arpea poistumaan yläkerrasta joksikin aikaa, jotta saisin olla hetkisen ihan yksin. Heti kollin mentyä kömmin omaan vuoteeseeni ja ryhdyin suorittamaan perusteellista siistimistä turkilleni. Sukimishetkistä oli tullut minulle tärkeitä, sillä ne rentouttivat niin mieltäni kuin kehoanikin, ja olin alkanut arvostaa niitä Yhteisön johtajaksi noustuani aivan eri tavalla. Temppu teki tehtävänsä, ja ennen kuin itse sitä tajusinkaan, olin vaipumassa uneen.
Istuin alakertaan vievien portaiden puolivälissä ja seurasin alhaalla liikuskelevia kissoja. Jotkut olivat lähdössä partioon, kun taas toiset olivat juuri palaamassa tuoresaaliin ja kaksijalkojen jäteastioista löytämiensä tähteiden kanssa. Cosmos, aikaansaamaton surkimuspoikani, oli heidän mukanaan. Kolli muistutti kaukaa katsottuna hyvin paljon yhtä säälittävää isäänsä, jota en ollut nähnyt sitten klaanikissojen reviireiltä lähtemisen jälkeen. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. En tiedä, olisinko kyennyt hillitsemään itseäni repimästä tätä kappaleiksi.
Jälkikasvuni olivat jatkuva muistutus siitä, mitä minulla oli joskus ollut Kharonin kanssa. Ilman Kharonia ei olisi Cosmosta tai Lyraa tai sitä kolmatta kakaraa, joka oli loikannut yhdessä isänsä ja setänsä kanssa vihollisen puolelle. Minulla ei ollut mitään tarvetta muistella edes tämän nimeä. Hän oli yhtä kuin kuollut minulle.
Vaellellessamme Härmän kanssa leppää etsimässä, alitajuntani oli tuonut mieleeni muistoja niiltä ajoilta, kun minä ja Kharon olimme vasta opetelleet tulemaan toimeen keskenämme. Olimme jääneet kaksijalkojen virittämään ansaan ja joutuneet kauas kotoa, mutta onnistuneet lopulta pakenemaan tilaisuuden tullen. Siitä oli seurannut pitkä ja raastava taivallus takaisin kotiin, josta minä en varmastikaan olisi selvinnyt ilman Kharonin apua. Hän oli opettanut minut selviytymään luonnossa ja nappaamaan oman ruokani. Ne taidot olivat auttaneet minua nytkin, kun olimme olleet kahden Härmän kanssa metsässä.
Tunsin kynsieni työntyvän ulos ja raapivan porrasta allani. Miksi minä edes muistelin Kharonia? Entinen kumppanini oli katala petturi ja pettymys niin minulle kuin Yhteisöllekin. Siitä huolimatta minun oli vaikea työntää täysin syrjään ajatusta siitä, mitä olisi voinut olla, jos kolli olisi päätynyt pysymään rinnallani. Voisiko elämäni olla kenties hieman valoisampaa?
Huomasin Cosmoksen tuijottavan suuntaani ruokakasan luota, johon tämä oli laskenut mukanaan tuomat tähteet. Minä siristin silmiäni häntä mulkoillessani ja nostin samalla vähän ylähuultani, ennen kuin nousin ylös ja kiepahdin kannoillani kiivetäkseni takaisin yläkertaan.
SuperKP-boosti käytössä
