Päivänsäde
//Kirjoittaja: EmppuOmppu
//Erakko |
Ensin luulin Haavetassun vain pilailevan kustannuksellani: kuka pöljä muka oikeasti laittoi hämähäkinseittiä haavoihinsa? Kuitenkin kun kolli alkoi painella seittiä kylkeeni varsin totisen näköisenä, epäilykseni häntä kohtaan haihtuivat. Klaanikissat olivat ilmeisesti muuten vain niin pipejä päästään, että uskoivat jonkun hyödyttömän seitinriekaleen tekevän mitään. Jos kuolisin verenhukkaan, syyttäisin siitä Haavetassua. Itse asiassa aioin syyttää häntä kaikesta siitä ikävästä, jota minulle oli jo ehtinyt sattua matkamme aikana.
Kun kolli seuraavaksi ehdotti, että voisimme alkaa harjoittelemaan saalistamista, minun teki mieli nauraa. Mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Entinen metsäkissa yritti ilmeisesti oikeasti auttaa minua, eikä minulla tässä kunnossa ollut varaa pilkata häntä. Olisi vain pakkoa leikkiä mukana, mikäli mielin päästä takaisin kotiin täältä ryteiköstä.
Nousin seisomaan. Tunsin haavojen venyvän kehonliikkeideni mukana, mutta seitti tuntui auttavan. Ainakin se estäisi niihin joutumasta mitään sellaista, mikä voisi hidastaa niiden paranemista tai aiheuttaa tulehduksen. Katsahdin sitten Haavetassuun arvioivasti. Mietin, miten hän aikoi opettaa minunlaiseni kaksijalkalan katujen kasvatin saalistamaan riistaa. Kasvoilleni pyrki pieni virne, mutta en antanut sen näkyä – tästä voisi tulla jopa ihan hauskaa.
”No niin, opettaja”, naukaisin häntääni huiskaisten, ”näytä, miten se tehdään.”
Ja niinpä Haavetassu rupesi selittämään minulle saalistuksen alkeita. Yritin olla tarkkaavainen ja oikeasti kuunnella hänen selostustaan, mutta se oli yllättävän vaikeaa, sillä silmäni eivät tahtoneet pysyä auki. Taistelu kettua vastaan oli vienyt kaikki voimani. Kuitenkin, kun kolli siirtyi puhumisesta näyttämiseen, mieleni virkistyi huomattavasti. Olin selvästi enemmän visuaalinen oppija kuin kuuntelija.
Haavetassu näytti ensin, miten minun kuului liikkua metsässä vaaniessani eläintä. Ei saanut antaa hännän huitoa miten sattuu, ja vatsan piti hipoa maata mutta se ei kuitenkaan saanut koskettaa sitä. Niin paljon muistettavaa samalla kertaa! Haavetassulle moinen multitaskaaminen ei kuitenkaan vaikuttanut olevan tehtävä eikä mikään. Hän liikkui mättäiden välissä yhtä sulavasti kuin kala vedessä.
Tuli minun vuoroni kokeilla: pudottauduin Haavetassun esimerkin mukaisesti matalaksi. Kylkeäni kirveli vähän, mutta en antanut sen häiritä minua. Nyt oli paljon tärkeämpääkin tehtävää. Minusta ensimmäiset yritykseni liikkua vaanimisasennossa menivät hyvin. Haavetassu keksi kuitenkin koko ajan jotain korjattavaa asennostani tai sanoi minun pitävän yhä edelleen liikaa ääntä liikkuessani. Voi syyhy, tämä oli paljon vaikeampaa kuin miltä se oli näyttänyt Haavetassun tekemänä!
Olimme harjoitelleet jo melko pitkään, kun tajusimme, että oli tulossa jo pimeä. Lihaksiani jomotti tavalla, jota en ollut koskaan kokenut. Jatkuva kyyristyminen ja nouseminen tuntuivat selässä ja lavoissa.
”Meidän pitäisi varmaan etsiä suojaa jostakin”, tokaisin Haavetassulle. ”En välttämättä haluaisi törmätä toiseen kettuun näin lyhyellä aikavälillä.”
//Kharon?
//383 sanaa
